Haastattelututkimus paljastaa rasistisia ajattelumalleja ja luottamuspulaa kehitysyhteistyössä Tyynenmeren saarilla. Kun valkoiset lähtivät, paikallisiin oli pakko alkaa luottaa.

Kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun ”dekolonisaatiosta” on puhuttu yhä enemmän viime vuosina.

On korostettu, että valtasuhteita alallamme pitäisi muuttaa ja kehityksen tekeminen pitäisi antaa enemmän paikallisiin käsiin.

Koronapandemia toi alan tutkijoille mielenkiintoisen aineiston. Third World Quarterly -tiedelehdessä julkaistu tutkimus kuvaa, mitä tapahtui vuonna 2020, kun Tyynenmeren saarilta kotiutettiin lähes kaikki länsimaiset kehitysyhteistyön tekijät ja työt jätettiin paikallisiin käsiin.

”Minulle on annettu työtehtäviä, joissa minuun ei luotettu silloin, kun länsimaiset työntekijät olivat täällä”, sanoo tutkimuksessa haastateltu fidžiläinen Mere (haastateltujen nimet on tutkimuksessa muutettu).

Ohjelmat jatkuivat, vaikka ohjelmatyöntekijät lähtivät

Yeshe Smithin, Aidan Craneyn ja Chris Rochen tutkimuksessa kuvataan, miten paikalliset työntekijät saivat uusia tehtäviä ja rooleja, kun ulkomaiset työntekijät kiireellä lähtivät kotimaihinsa.

Osa töistä jaettiin siksi, että se oli välttämätöntä. Toiset taas ottivat uusia töitä ja rooleja vapaaehtoisesti, koska heille avautui mahdollisuuksia, joita ei ennen ollut.

He pääsivät puhumaan julkisiin tilaisuuksiin ja medialle, mikä ennen olisi ollut valkoisten johtajien rooli. Toiset pääsivät näyttämään osaamisensa työpajojen vetäjinä.

Haastateltavat sanoivat, että ohjelmat jatkuivat melkein keskeytyksettä, vaikka valkoiset ohjelmatyöntekijät lähtivät.

Täysin ruusuista tämä ei ollut. Lisätyöstä ja -vastuusta ei yleensä maksettu korvausta. Kansainväliset työntekijät nostivat edelleen palkkaa normaalisti, ja tyypillisesti he myös ottivat sulat hattuihinsa tehdystä työstä. Mere esimerkiksi kertoo, että ulkomainen asiantuntija saattoi avata jonkun työpajan Zoomin välityksellä, mutta kiitosta ei juuri tullut paikallisille, jotka olivat tehneet kaiken työn työpajan eteen paikan päällä.

Tutkimuksen mukaan pandemia paljasti Tyynenmeren saarilla luottamuspulaa.

Eräs haastateltava kertoi, että kun Fidžillä oli ehdotettu etätöitä, kaksi australialaista johtajaa oli pohtinut, miten varmistetaan se, että fidžiläiset tekisivät töitä kotoaan käsin. Samaan aikaan luotettiin, että valkoiset expatit kyllä tekisivät työnsä vaikka tuhansien kilometrien päästä.

Parempi ilmapiiri

Marika Fidžiltä kertoi tutkijoille, että paikalta palkattu työvoima saattoi koronan aikana ajatella vapaammin ja luovemmin, kun joku ei koko ajan kytännyt olan takana.

Työpaikoilla ilmapiiri oli rennompi, iloisempi ja paikallisiin kulttuureihin paremmin sopiva. Ihmiset pystyivät keskittymään työhönsä, kun ei tarvinnut varoa ja varmistaa, että varmasti näyttää tekevän töitään.

Keittiössä naurettiin enemmän.

Itsevarmuus kasvoi, ja paikalliset osoittivat johtajuustaitoja, jotka aiemmin olivat jääneet piiloon.

Mereenkin alettiin luottaa vasta, kun valvonta alkoi käydä fyysisesti mahdottomaksi.

Rasismia ja siirtomaa-aikojen ajattelua

Tietenkin luottamuspula on oire alalle piintyneestä rakenteellisesta rasismista ja siirtomaa-ajalta periytyvästä ajattelusta.

Haastateltujen mukaan valkoisia pidetään saarilla yleisesti ylempinä mitä tulee työetiikkaan, johtamistaitoihin ja jopa älykkyyteen. Tämä näkyy myös paikallisten ajattelussa itsestään. Vain ne, jotka ovat olleet paljon tekemisissä valkoisten kanssa tai asuneet länsimaissa, näkevät etteivät valkoiset ihmiset nyt niin mystisiä olekaan.

Salomonsaarilta tuleva Bredan sanoi tutkimuksessa, että kehittyneistä maista tulleiden ihmisten ideoita pidetään yleisesti automaattisesti parempina ja hyvää tarkoittavina. Vaikka siirtomaa-ajan rakenteet ovat ajattelussa edelleen olemassa, niitä on hänestä vaikeampaa tunnistaa ja ymmärtää, koska ne kehystetään auttamisen ja kehityksen kautta.

Paikalta palkatut haastatellut sanoivat myös, että osa länsimaisista asiantuntijoista olivat hyvin osaavia, mutta toiset heittelivät asioita lonkalta hyvinkin epäpätevästi, eikä siihen puututtu mitenkään.

Teemat eivät ole uusia. Tasavertaisesta kumppanuudesta, paikalta palkattujen ja ”expattien” tasa-arvokuilusta, piilotetusta rasismista ja siitä, kuinka lähetetyt työntekijät eivät sopeudu paikallisiin kulttuureihin, on puhuttu koko sen 25 vuotta, kun minä olen tällä kentällä ollut.

Epämukavaa ja vaikeaa puuttua

Paikalta palkatut ihmiset eivät useinkaan uskalla puuttua epäkohtiin, sillä se voisi vaikuttaa heidän työmahdollisuuksiinsa. Valkoisille expateille nämä teemat ovat usein liian epämukavia.

Ei liene kovin käytännönläheistä toivoa, että kaikki valkoiset lähetettäisiin heti kotiin. Suomessa tosin on liikuttu jo pitkään siihen suuntaan, että Suomesta ei juuri lähetetä väkeä maailmalle (ellei poliittinen ohjaus erikseen toivo, että suomalaisia erityisesti olisi mukana).

Tutkijoiden – ja myös minun – mielestä olisi kuitenkin hyvä, että lähetetyt työntekijät tuntisivat nämä keskustelut ja alalla piilevän rakenteellisen rasismin ja pyrkisivät purkamaan niitä myös omissa asenteissaan.

Epäreiluja rakenteita vastaan pitää uskaltaa puhua – ja tarvittaessa pitää lähteä ”kentältä”, etenkin jos sinne ei ole kutsuttu.

Tämän tutkimuksen valossa on myös syytä pysähtyä ja miettiä, luotammeko kansainvälisiin kollegoihin aina tarpeeksi.

Rasismin tunnistaminen omalla alalla tai omassa ajattelussa on epämukavaa, eikä ole varmaa, että kansainvälinen järjestelmä on valmis purkamaan niitä kokonaan. Mutta keskustelu niistä vie meitä hiljalleen oikeaan suuntaan.

Kuva luotu DALL-E-tekoälyllä.