Rauha ja kehitys kulkevat käsi kädessä

Kehitysyhteistyöllä on tärkeä rooli rauhan rakentamisessa, mutta siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön työnjakoa on tarkistettava.

Opetuksen lähtöhinta oli 167 736 ihmishenkeä, mutta vain harva edes huomasi mitä tapahtui. Acehin tsunami vei maakunnan neljän ja puolen miljoonan väestöstä 3,7 % muutaman minuutin aikana. Luonnontuhoihin tottunut Indonesian valtio ojensi heti kätensä kapinallismaakunnalleen, ja Acehiin virtasi yllin kyllin myös kansainvälistä tukea. Humanitaarinenkaan apu ei silti päässyt kaikkialle, koska alue oli sotatilassa, niin kuin oli ollut jo vuosikymmenet.

Seisovaa tilannetta kesti kahdeksan ja puoli kuukautta. Tuo aika kului presidentti Ahtisaaren kirittämiltä neuvottelijoilta rauhansopimuksen sorvaamiseen. Tsunamin tuoma apu patoutui sillä aikaa pankkitileille ja satamiin, mutta sen käyttöä ehdittiin myös ajatella ja valmistella. Kun rauha sitten solmittiin Helsingissä 15.8.2005, perustettiin Euroopan unionin ja ASEAN-maiden yhteinen kriisinhallintaoperaatio. Me saatoimme seurata vierestä miten avustusrekat lähtivät liikkeelle ja tärkeät rauhanprosessit pääsivät käyntiin kärsimättä välittömästä resurssipulasta.

Apu oli kuin raikas happi hukkuvalle. Verenhimoisin ja yksinkertaisinkin acehilainen näki ja ymmärsi, että jotain hyvää oli tapahtumassa. Rauhan vastustajia oli silti liikkeellä, niin kuin heitä aina on, koska rauha vaikuttaa vallan ja rahan jakautumiseen. Toisin kuin usein muualla, Acehissa heidän äänensä ja provokaationsa eivät vaikuttaneet kansaan, joka oli sotinut kolmekymmentä jääräpäistä vuotta. Parempi vaihtoehto oli niin ilmiselvä, että yleensä kärsimätön, lyhytjänteinen ja kiihotukselle altis väkijoukkokin sen ymmärsi. Me auttajat puolestaan opimme, miten rauhan voi varmistaa humanitaarisella avulla ja etupainotteisella kehitysyhteistyöllä.

Juhlallisissa yhteyksissä tavataan toistella Kofi Annanin millenniumpuheen ajatusta: ”Ei ole rauhaa ilman kehitystä, ei kehitystä ilman rauhaa eikä kumpaakaan ilman ihmisoikeuksia.” Lauseessa on syvä totuus ja ennen kaikkea vielä paljon jalkautettavaa kehitysyhteistyön käytännön toteutukseen. Minulle Acehin kokemus oli tuon totuuden onnistunut kenttätesti: Rauha ja kehitys kulkevat käsi kädessä.

Suuri pettymykseni on puolestaan YK:n vuosituhattavoitteiden horjahtaminen kaikkein köyhimpien kohdalla, vaikka juuri heidän piti olla hankkeen tärkein kohderyhmä. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin vuoden 2013 raportti post-2015-tavoitteista sekä vuosituhattavoitteiden etenemisestä toteaa surkean tuloksen ja kertoo virallisen kehitysavun laskeneen 2010-luvulla heikoimmassa asemassa olevien maiden kohdalla. Syykin on ilmeinen: äärimmäinen köyhyys on sidoksissa kriiseihin ja sortuneeseen hallintoon eikä rauhan asia etene, ellei ihmisille anneta toivoa paremmasta.

Turvallisuus on ollut kehitysyhteistyön aatemaailmassa vaikeasti lähestyttävä asia. Kukaan ei haluaisi nähdä kehitysyhteistyön aurojen takomista miekoiksi, vaikka välillisesti niin on saattanut tapahtuakin. Rauha ja hyvä hallinto ovat kuitenkin sekä kehityksen edellytyksiä että sen tavoitteita. Kriisien runtelemissa maissa tuloksia ei saavuteta kehittämättä turvallisuusorganisaatioita, kuten poliisia ja asevoimia. Kehitysyhteistyö ei voi pitää itseään asiassa ulkopuolisena, koska kehitys ja turvallisuus linkittyvät toisiinsa. Itse asiassa kehittyvän maan lailliseen voimankäyttöön tarkoitettujen osien tulisi olla erityisten kehityspanostusten kohteena, koska muuten ihmisoikeuksien toteutumista ei voida taata.

Toimiva kriisinhallinnan kokonaisuus rakentuu sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, humanitaarisesta avusta, usein kehitysyhteistyöstä sekä aina kansainvälisen rahamaailman, ennen kaikkea Maailmanpankin toiminnasta. Jos jokin osatekijä puuttuu, vaikeuksia on tiedossa.

Kriisinhallinnan toimijat tuovat panoksensa prosessiin eri tavoilla ja osittain eri aikoihin, mutta prosessi on kaikille yhteinen. Sotilaiden rooli ei ole tuoda kriisialueille kestävää rauhaa, vaan luoda edellytykset sen syntymiselle. Siinä asetelmassa kehitysyhteistyön pitää alkaa paljon nykyistä aikaisemmin ja osana integroitua kriisinhallintaa. Rauhan ei voi olettaa puhkeavan tyhjästä, vaan jonkun on se rakennettava. Kokeneet kehitysyhteistyön toimijat ovat happamasti huomauttaneet, että niin vanhoina hyvinä aikoina tehtiinkin.

Kokonaisuutta on sekoittanut kriisinhallinnan uusi tulokas, siviilikriisinhallinta. Toimintona se tunnetaan vain Euroopan unionissa, jossa Suomi on ollut asian innokas ajaja. Muualla maailmassa siviilikriisinhallinnan toimet kuuluvat edelleen kehitysyhteistyön tekijöille. Siviilikriisinhallinnan ydintä on sortuneen hallinnon korvaaminen tai vahvistaminen, mutta se on hakenut rooliaan myös laajemmin. Valitettavasti siviilikriisinhallinnalla on taipumusta lipsua Ukrainan tapaan enemmänkin aikaisemmin sotilastarkkailijoille kuuluneisiin tehtäviin kuin rakentamaan yhteiskuntaa siviilien varsinaisella osaamisalueella. Kiinnostuksen ollessa kriisien tarkkailussa ja raportoinnissa jää siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön välille toiminnallisia tyhjiöitä ja koordinaatiopuutteita.

Käytännössä näemme lopputuloksen sortuneiden valtioiden tuskaisena taaperruksena kurjuudesta toiseen. Kehitysyhteistyö ei voi onnistua, koska se ei saa palloa siviilikriisinhallinnalta. Kehitysyhteistyön toimijat eivät toisaalta suostu palloa hakemaan, koska silloin pitäisi osallistua turvallisuusrakenteiden kehittämiseen. Se taas ei vastaa Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) itselleen tekemiä virallisen kehitysavun kriteerejä (ODA).

Jos kriisinhallinnan asiantuntijana jotain toivoisin kehitysyhteistyön tulevaisuudelta, haluaisin siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön työnjaon nopeaa tarkistamista sekä niiden liittymien ja jatkumon tunnustamista. Kaikkein köyhimpien ihmisten vuoksi toivoisin, että kehitysyhteistyön piirissä nähtäisiin perusturvallisuuden synnyttämisen olevan osan kehitystä. On itsensä pettämistä kirjoittaa kehitysyhteistyön seuraaviin tavoitteisiin rauhanomaisten ja inklusiivisten yhteiskuntien kehittäminen ja kaikkien pääsy oikeuspalveluiden pariin, ellei oikeuspalveluiksi hyväksytä poliisin toimintaa ja vaikeissa tapauksissa myös maan omien asevoimien vastuuta kansalaisten turvallisuudesta.