Vuoristo-Karabahin konflikti Etelä-Kaukasiassa jäätyi ratkaisemattomaksi 30 vuotta sitten. Viime syyskuussa se suli vuorokauden kestäneeseen sotaan. Oliko se yllätys vai odotettavissa? Ja mitä asein aikaan saatu rauha tarkoittaa alueelle?
Alueen jännitteet kiinnittyvät historiaan ja geopolitiikkaan.
Kirsti Narinen aloitti Etelä-Kaukasian kiertävänä suurlähettiläänä syyskuussa 2020. Muutama päivä sen jälkeen Azerbaidžan hyökkäsi Armenian miehittämälle ja armenialaisten asuttamalle alueelle. Sotatoimet päättyivät Venäjän, Armenian ja Azerbaidžanin solmimaan tulitaukosopimukseen noin puolitoista kuukautta myöhemmin.
Alueen jännitteet kiinnittyvät historiaan ja geopolitiikkaan.
”Puhutaan alueesta, jonka valvonnasta ja kumppanuuksista ovat eri aikoina ja eri nimisinä kilpailleet Venäjä, Iran ja Turkki. Niiden lisäksi tällä hetkellä aktiivinen rooli on Yhdysvalloilla, Euroopan unionilla ja Israelilla”, Narinen luettelee.
Ulkovalloista näkyvin rooli alueella on 1920-luvulta ja Josif Stalinin ajoista alkaen ollut ensin Neuvostoliitolla, sitten Venäjällä.
”Mutta juuri nyt Venäjä on kiireinen ja ehkä myös heikentynyt. Sen vaikutusvalta alueella on murroksessa, ja voimakkaimmin se näkyy Armeniassa.”
Valta-asetelman muutokset olivat näkyvillä jo syksyllä 2020. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin Minskin prosessi puheenjohtajistoineen oli ainoa voimassa oleva kansainvälinen neuvotteluformaatti, mutta se sivuutettiin. Tulitauosta sovittiin kolmen maan kesken. Kätilönä toimi Venäjä, jolle Azerbaidžan määritti ehtojaan. Armenian osana oli sopeutua: maan jäsenyys Itsenäisten valtioiden yhteisön IVYn sotilasliitossa eli Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä osoittautui tilanteessa merkityksettömäksi. Turkki oli jo pitkään lisännyt tukeaan veljeskansalleen azereille, eikä Azerbaidžan nähnyt välttämättömäksi hyväksyä Venäjän ensimmäistä sopimusehdotusta. Se viesti voimasta.
”Venäjä ja Azerbaidžan ymmärtävät toistensa toimintatapaa, maiden valtarakenne on saman tyyppinen ja presidentti Ilham Alijevin asema vertautuu monin tavoin Vladimir Putiniin. Armeniassa puolestaan vuoden 2018 samettivallankumous ajoi ulos Venäjä-mielisen hallinnon, ja nykyinen pääministeri Nikol Pašinjan on onnistunut voittamaan demokraattisesti järjestetyt vaalit jo kahdesti”, Narinen vertaa.
Vuoristo-Karabahin pääkaupunki Stepanakert muuttui aavekaupungiksi, johon jäi kourallinen vanhuksia tai muita sellaisia ihmisiä, joille kodin jättäminen oli liian vaikeaa.
Marraskuun 2020 tulitaukosopimus toi Karabahiin 2 000 venäläistä rauhanturvaajaa. Azerbaidžan kuitenkin lisäsi sotilaallista painetta myös tulitauon aikana, eivätkä venäläiset rauhanturvaajat turvanneet Vuoristo-Karabahin ja Armenian välistä Lachinin käytävää sovitusti. Kulkuyhteys oli ollut poikki ja Vuoristo-Karabah motissa kymmenen kuukautta siinä vaiheessa, kun Azerbaidžan 19. syyskuuta 2023 hyökkäsi ja saattoi pikavauhdilla loppuun sen, mitä oli kolme vuotta aiemmin aloittanut.
Sota kesti vain vuorokauden. Neljä päivää sen jälkeen Lachinin käytävä avattiin ja Vuoristo-Karabah tyhjeni, kun sen runsaat 100 000 armenialaistaustaista asukasta pakenivat paniikkitunnelmissa Armeniaan. Vuoristo-Karabahin pääkaupunki Stepanakert muuttui aavekaupungiksi, johon jäi kourallinen vanhuksia tai muita sellaisia ihmisiä, joille kodin jättäminen oli liian vaikeaa.
Nyt odotetaan, alkaako alueelta 30 vuotta sitten paenneiden azerien paluumuutto ”koskemaan Karabahin multaa”.
Toinen tarvitsee rauhansopimusta, toisella on varaa odottaa
Rauhanneuvottelujen käynnistäminen jäi odottamaan Azerbaidžanissa 7. helmikuuta järjestettyjä presidentinvaaleja, jotka nimettiin ”Voiton vaaleiksi”. Syyskuun voittoisa sota lisäsi isältään vallan vuonna 2003 perineen Ilham Alijevin kansansuosiota. Oppositio boikotoi vaaleja, joissa istuva presidentti sai 92 prosenttia äänistä.
Maantieteellisesti eristetty Armenia tarvitsee rauhansopimusta kipeästi, mutta Azerbaidžanilla on varaa viivytellä. Azerbaidžania vahvistavat öljy- ja kaasukauppa Venäjän ja myös Euroopan unionin kanssa, sekä Turkista ja Israelista ostettu aseistus.
Armenia on vahvasti riippuvainen Venäjästä rajaturvallisuudessa, energiahuollossa ja ylipäänsä taloudessa. Armenia pyrkii vähitellen etsimään ystäviä muualtakin, ja siinä tukea antaa laaja ja aktiivinen armenialaisdiaspora erityisesti Yhdysvalloissa ja Ranskassa, joissa sillä on myös sisäpoliittista merkitystä.
Armenia kohtaa painetta sekä Azerbaidžanin että Venäjän suunnalta. Mikä on parasta, mitä se voi ahtaassa nykytilanteessaan tavoitella?
”Ensinnäkin, että neuvottelut rauhansopimuksesta pääsevät jatkumaan eikä uutta sotilaallista konfliktia tule. Toiseksi Armeniassa yhteiskunnan rakentaminen ja uudistaminen ovat pitkään jääneet Vuoristo-Karabahin kysymyksen panttivangeiksi. Nyt siinä pitäisi päästä eteenpäin myös maan tavoittelemaa EU-lähentymistä ajatellen. Kolmas ja lähitulevaisuudessa hyvin keskeinen asia on, miten sata tuhatta pakolaista onnistutaan integroimaan yhteiskuntaan”, Kirsti Narinen arvioi.
Suomen ja Euroopan unionin tavoitteet Etelä-Kaukasian suhteen kulkevat samaan suuntaan. Ensisijaisina tällä hetkellä ovat rauhanprosessin ja alueellisen vakauden tukeminen sekä humanitaarinen apu pakolaisille. Kaupallisia intressejä Suomella on molemmissa maissa toistaiseksi vähän. Kahdenvälisesti Armenia on kiinnostunut Suomen kokonaisturvallisuuden mallista ja huoltovarmuuden vahvistamisesta.
Sota ei ollut yllätys, vaikka alkoi ja loppui nopeasti
EU:n erityisedustajan poliittisena neuvonantajana Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa vuosina 2016–2019 työskennellyttä Johanna Ketolaa viime syksyn nopea sota ei yllättänyt. Sodan syttymistä saattoi ennakoida jo 2010-luvun alussa, kun Azerbaidžan aloitti öljytulojensa turvin voimakkaan sotilaallisen varustautumisen.
”Alue on yksi Euroopan militarisoiduimmista vyöhykkeistä”, Ketola huomauttaa.
Keskinäisten viholliskuvien vahvistaminen on ollut molempien maiden hellimä poliittinen projekti, josta on muodostunut tärkeä osa kansallista identiteettiä.
”Mediassa konflikti näyttäytyi äkillisenä, mutta se johtuu siitä, että alue mielletään vieraaksi ja kaukaiseksi siitä huolimatta, että se on Euroopan naapurustoa. Konfliktia orientalisoidaan, vaikka samaan aikaan Armenia ja Azerbaidžan osallistuvat Euroviisuihin.”
Ketola välttäisi hakemasta selitystä uskonnosta, mutta tunnistaa kiusauksen siihen. Armenia näyttäytyy usein Euroopalle eräänlaisena Etelä-Kaukasian Israelina, pienenä ja kristittynä, ympäröivien maiden päähän potkimana. Tätä mielikuvaa vahvistaa se, että Armeniaa hallitaan demokraattisesti. Armenia kuitenkin miehitti osaa naapurimaastaan vuosikymmeniä, ja jätti jälkensä tuhotun, miinoitetun maan.
Yksinvaltaisesti johdettu, väestöltään valtaosin šiialainen Azerbaidžan taas on pikemmin maallinen kuin uskonnollinen, ainakin Bakusta katsottuna. Moskeijat eivät juuri erotu pilvenpiirtäjien lomasta tai rantabulevardin paraatipaikoilta, eikä poliittinen johto alleviivaa uskontoa. Maallistumisen korostaminen on tapa erottautua etelänaapuri Iranista.
Keskinäisten viholliskuvien vahvistaminen on sen sijaan ollut molempien maiden hellimä poliittinen projekti, josta on muodostunut tärkeä osa kansallista identiteettiä.
”Sota loppui, mutta konflikti jäi itämään. Armenialaisten ja azerien on vaikea rakentaa positiivisia mielikuvia toisistaan. Se mahdollisuus on nyt viety pitkäksi aikaa: paikallisessa mediassa ei ole tapana säästellä veristen ruumiiden esittelyssä.”
Pakolaiskriisi ja autoritaarinen rauha ajoivat EU:n aktiivisuuteen
Kansainvälisen yhteisön keinot konfliktin ratkaisuun osoittautuivat vuosien mittaan puutteellisiksi, Johanna Ketola arvioi. Yhdysvallat on ollut aktiivinen alueella vain ajoittain. EU:n työkalupakki ei auttanut pitkittyneen konfliktin vuosikymmeninä eikä edes syksyllä 2020, kun Azerbaidžan hyökkäsi kontaktilinjan yli tykein ja raketein.
Viime syksyn vuorokauden sodan jälkeen EU:n reaktiot ovat kuitenkin olleet ripeitä ja aiempaa suorempia. EU onnistui nopeasti kokoamaan tarkkailumission Armeniaan. Monitorointimissiossa on mukana kymmenkunta suomalaista. Etelä-Kaukasia on myös noussut säännölliseksi aiheeksi EU:n ulkoasiainneuvostojen asialistalle.
Käsillä on autoritaarinen, asein pakotettu rauha, joka rikkoo yhteisesti sovittuja periaatteita. Eikä Etelä-Kaukasian kehitys ole irrallaan laajemmasta geopoliittisesta tilanteesta ja Ukrainassa käytävästä sodasta.
Bakussa asuessaan Johanna Ketola tutustui sekä azereihin että armenialaisiin, joita kaupunkiin oli jäänyt pienehkö määrä vuoden 1994 jälkeen, vaikka elämä armenialaisena Azerbaidžanissa ei ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen ole ollut kovin helppoa. Sitä ennen, vuosisadan alkupuolella armenialaiset edustivat Bakussa tyypillisesti taloudellista yläluokkaa ja paimentolaistaustaiset azerit työväestöä. Kansallisuuksien nykyisellä vihanpidolla voi siis nähdä myös taloudellista taustaa, mutta mikään historian vääjäämätön lopputulos se ei ole.
”Historia vaikuttaa, mutta en lukisi tämänhetkistä tilannetta liikaa sen kautta. Yhtä hyvin voisimme kertoa tarinaa rauhallisesta rinnakkainelosta kansallisuuksien kesken, sillä sekin on Etelä-Kaukasiassa pitkään ollut totta”, Ketola sanoo.
Lisää aiheesta mm:
https://www.chathamhouse.org/2023/09/russia-concedes-karabakh-stake-new-regional-order
