Asiaa tutkineet taloustieteilijät ovat käytännössä yksimielisiä siitä, että kehitysapu on kiihdyttänyt vastaanottajamaiden talouskasvua. Silti kehitysyhteistyötä voidaan vielä tehostaa.
Miksi korjata jotain mikä jo toimii? Eli miksi uudistaa kehitysapua kun kerran vallitsee laajahko tieteellinen konsensus (ks. laaja metatutkimus, joka vetää yhteen viime vuosikymmenen aikana tehdyt tutkimukset) siitä, että kehitysapu on keskimäärin johtanut nopeampaan talouskasvuun sitä saaneissa maissa?
Tämä tulos saattaa kuulostaa yllättävältä mm. Matti Kääriäisen ”Kehitysavun kirous” kirjan valossa. Eikö se, että monet kehitysapua saaneet maat ovat edelleen köyhiä, osoita avun olleen toimimatonta? Ei, sillä kyseessä on samanlainen valikoitumisharha, jos verrattaisiin sairaalasta päässeiden terveydentilaa muuhun väestöön. Tästä vertailusta voisi helposti päätellä sairaaloiden olevan toimimattomia, koska niistä tulleet ovat keskimäärin huonommassa kunnossa kuin muut. Kehitysapua on pyritty antamaan osin juuri köyhiin ja kurjiin maihin.
Oikea vertailukohta on pyrkiä selvittämään, mitä näille maille olisi tapahtunut ilman kehitysapua. Jos näin tehdään, nykytutkimus näyttäisi siis osoittavan kehitysavun toimivan.[1]
Tulos avun toimivuudesta ei vielä auta kovin paljon suunnittelemaan itse kehitysapua. Vaikka tietoa on siitä, millainen apu voisi toimia muun muassa hyvän hallinnon näkökulmasta (aihe, jota tosiaan voi myös tutkia), on apuyhteisön siirryttävä entistä enemmän tutkimusnäyttöön pohjautuvaan avustustoimintaan (evidence-based policy making).
Silloin prosessin tulisi toimia näin, Dattan ja Mullainathanin (2014) katsausartikkelia lainaten :
Ensimmäisessä kahdessa vaiheessa intervention avulla pyritään vaikuttamaan varsinaiseen kehitysongelmaan. Näissä vaiheissa tulee määritellä riittävän tarkasti ja diagnosoida kehitystä haittaavat pullonkaulat. Jos ongelmana ovat riittämättömät investoinnit, voi suurimpana syynä olla rahoituksen puute, riittämätön infrastruktuuri, liian ennalta-arvaamaton investointien suoja tai vaikkapa yrittäjien puutteellinen tietotaito. Eri maissa keskeiset ongelmat ovat todennäköisesti erilaisia, jolloin suunnitellun interventionkin tulee olla kohderiippuvainen.
Mikä tässä on varsinaisesti uutta? Toki järkevä kehitystyö on pyrkinyt näin toimimaan koko ajan. Uutta on se, että on järkevää kokeilla eri toiminnan muotoja ja testata niitä järjestelmällisesti, koska mahdollisia keinoja puuttua eri ongelmiin on aina erilaisia eikä kukaan voi olla etukäteen varma niiden toimivuudesta. Parhaan odotetun tuloksen saa keinoista jotka ovat laajennettavissa esimerkiksi pilottialueen ulkopuolelle testitulosten ollessa hyviä. Esimerkiksi taipumus lyhytnäköisyyteen ja tavoiteltua pienempään säästämisasteeseen on yleisinhimillinen piirre, joten säästämistä helpottavat turvalliset ja sitovat säästämistuotteet toimivat todennäköisesti monissa ympäristöissä.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että järjestelmällinen evaluointityö on otettava mukaan hankkeisiin ennen toimintojen aloittamista, heti suunnitteluvaiheessa. Lisäksi suunnitellun hankkeen on oltava evaluoitavissa. Kohderyhmä on pilotissa tavalla tai toisella rajattava siten, että valikoitumisharha ei pääse sotkemaan tuloksia. Aineistoa on kerättävä sekä kohderyhmästä että verrokkiryhmästä ennen ja jälkeen avustustoiminnon.
Tuloksia tulee myös hyödyntää seuraavia ohjelmia toteutettaessa. Tietenkään kaikkea ei kannata evaluoida, mutta paljon voisi, erityisesti kun halutaan vertailla eri toimien kustannusvaikuttavuutta. Kokeiluja kannattaisi kokeilla.
[1] Tietenkään pelkkä kasvu ei riitä. Mutta jos eriarvoisuus ei muutu kovin paljon kasvun voimistuessa, johtaa talouskasvu myös äärimmäisen köyhyyden vähentymiseen. Näin näyttää myös käyneen, vaikkakin evidenssi voisi olla vahvempaakin.
