Etiopialainen lakinainen on kulkenut pitkän matkan sokeiden lasten koulusta palkituksi aktivistiksi. Rohkeutensa hän sanoo perineensä isoäidiltään.
”Saavuimme hyvin myöhään ja pimeään aikaan täysin vieraalle seudulle. Minua saattamassa ollut isoäitini itki peloissaan. Hänen käskettiin lopettaa itkeminen, koska muuten meidät lähetettäisiin pois. Muistan, miten hän yritti itkeä äänettömästi, kun nunnat tulivat luoksemme.”
Hetki on yksi etiopialaisen Yetnebersh Nigussien elämän taitekohdista. Hän saapui seitsemänvuotiaana isoäitinsä kanssa katolisten nunnien pitämälle koululle satojen kilometrien päähän kotikylästään.
Shashemenen koulu on tarkoitettu erityisesti sokeille lapsille. Nigussie oli menettänyt näkönsä viisivuotiaana sairastamansa vakavan aivokalvontulehduksen jälkiseurauksena.
”Kasvoin kylässä, jossa ei ollut terveydenhuoltopalveluita. Kun sairastuin, minut vietiin useiden parantajien luokse ja sain erilaisia pyhävesihoitoja, mutten saanut lääketieteellistä hoitoa.”
”Sokeutumiseni pelasti minut avioliitolta, sillä en ollut enää vaimoainesta. Sen sijaan perheelleni ehdotettiin, että minut lähetettäisiin kouluun.”
Vaikka isoäiti oli peloissaan heidän saapuessaan pienen Yetnebershin kanssa laajalle, aidatulle koulualueelle, hän oli samalla myös hyvin toiveikas. Hänen tyttärentyttärellään oli mahdollisuus kouluttautua.
”Olen kotoisin Amharan alueelta, jossa tytöt naitetaan hyvin nuorina. Äitini meni naimisiin 11-vuotiaana ja sai minut 13-vuotiaana. Sokeutumiseni pelasti minut avioliitolta, sillä en ollut enää vaimoainesta. Sen sijaan perheelleni ehdotettiin, että minut lähetettäisiin kouluun.”
Isoäidistä eroaminen ja kouluun jääminen ei ollut helppoa. Lohduksi tulevalle koululaiselle nunnat antoivat muutamia leluja ja keksejä.
”Ensimmäinen viikko vaati totuttelua ja apua isommilta oppilailta, mutta sitten aloin kovettaa itseäni ja saada hyviä arvosanoja. Kotona pääsin käymään vasta kymmenen kuukauden päästä.”
Pimeältä koulupihalta alkoi taival, joka johti kansainvälisesti tunnettuun uraan juristina ja vammaisten oikeuksien edistäjänä.
Aktivismi herää
Shashemenen sokeiden koulussa oli hyvä opiskella, koska sen toiminta on suunniteltu näkövammaisia ajatellen. Yläkouluikäisenä lasten oli kuitenkin jatkettava opintoja muualla.
”Oli iso muutos siirtyä 12-vuotiaana suureen julkiseen kouluun, jossa luokan kaikki muut oppilaat olivat näkeviä. Vaati aikaa ja voimia totutella tilanteeseen. Ensimmäisen puolen vuoden aikana minulla ei ollut yhtään ystävää.”
Uudessa ympäristössä Yetnebersh Nigussie joutui kohtaamaan sen, että hän oli erilainen kuin toiset oppilaat – ja erityisesti sen, että muut pitivät häntä erilaisena. Heistä oli outoa istua samassa luokassa sokean tytön kanssa.
Nigussie reagoi tilanteeseen opiskelemalla entistä kovemmin, jotta voisi osoittaa, että hänessä on paljon potentiaalia sokeudesta huolimatta.
”Aktivismini nousi esille, kun minun piti kamppailla selviytyäkseni koulussa, jota ei ollut tehty minua varten.”
”Sokean ja vieläpä tytön ei uskottu pystyvän opiskelemaan juridiikkaa. Onneksi minua ennen kaksi muuta sokeaa tyttöä alkoi opiskella oikeustieteellisessä, mikä auttoi minua.”
Koulumenestys toi Nigussielle vähitellen hyväksyntää: hänet äänestettiin 7 000 oppilaan koulun oppilaskunnan johtoon.
”Edustin oppilaita myös koulun kurinpitolautakunnassa, jossa puolustin ja valvoin näiden tuhansien oppilaiden oikeuksia. Se oli minulle ponnahduslauta ihmisoikeuksien puolustamiseen.”
Kouluvuosien jälkeen Nigussie haki ja pääsi opiskelemaan oikeustiedettä Addis Abeban yliopistoon.
”Sokean ja vieläpä tytön ei tosin uskottu pystyvän opiskelemaan juridiikkaa. Onneksi minua ennen kaksi muuta sokeaa tyttöä alkoi opiskella oikeustieteellisessä, mikä auttoi minua.”
Kuten kouluaikana, Nigussie menestyi opinnoissaan ja osallistui niiden ohella aktiivisesti esimerkiksi yliopiston aidsin vastaiseen taisteluun ja perusti naisopiskelijoiden järjestön. Myöhemmin hän liittyi lukuisiin muihin yhdistyksiin ja myös perusti uusia.
Kallen opit
Addis Abebasta löytyy puisto, joka on omistettu vuonna 2018 menehtyneen, vammaisten oikeuksien esitaistelijaksikin luonnehditun Kalle Könkkölän muistolle. Etiopialla oli erityinen merkitys Könkkölälle, joka oli mukana useissa paikallisissa kehityshankkeissa.
Vuonna 2005 Könkkölä tapasi Etiopian-matkallaan nuoren Yetnebersh Nigussien, joka puhui yliopiston tilaisuudessa.
”Myös Kalle oli ollut opiskelija, kun hän aloitti oman aktivisminsa 1970-luvulla. Se yhdisti meitä. Halusimme vammaisten opiskelijoiden löytävän itsensä ja kykynsä sekä voittavan esteet opiskelussa ja työelämän aloittamisessa.”
Nigussie hoiti Könkkölän perustaman Abilis-säätiön ja Kynnyksen hankkeita Etiopiassa ja vieraili Suomessa useaan otteeseen tutustumassa vammaistyöhön.
”Olin hyvin innostunut Kallen ajatuksesta, että vastaukset etelän ongelmiin löytyvät etelästä. Jokaisen maan pitäisi etsiä omia ratkaisuja ongelmiinsa, toki muiden esimerkkejä hyödyntäen.”
Tavoitteena inkluusio
Yetnebersh Nigussie toteaa, että hän on ollut elämässään onnekas. Monillakaan vammaisilla ihmisillä eikä etenkään vammaisilla naisilla ole ollut mahdollisuutta kouluttautua ja tehdä koulutustaan vastaavaa työtä.
Hän on kaikissa tehtävissään tavoitellut inkluusiosta, eli siitä että vammaiset ihmiset olisivat mukana koulutuksessa, työelämässä ja yhteiskunnallisessa toiminnassa yhdessä muiden kanssa.
”Inkluusiossa on nähtävissä edistystä, vaikkakaan ei toivotusti. Meillä on sitoumuksia, tavoitteita ja innostustakin, mutta käytäntöjä ei vielä riittävästi.”
”Vammaisilta ihmisiltä kuluu liikaa aikaa ja energiaa siihen, että he joutuvat todistamaan muille, keitä he ovat ja mihin he pystyvät. Se on pois todellisesta tekemisestä.”
Yhtenä esteenä ovat vammaisiin ihmisiin kohdistuvat kielteiset asenteet.
”Kaikki vammaiset ihmiset eivät myöskään osaa tarpeeksi hyvin ilmaista sitä, mitä he tarvitsevat ja haluavat, vaan he yrittävät sopeutua niin kutsuttuun normaaliin. Näin he antavat pois oikeutensa ja mahdollisuutensa.”
Yleensä vammaiset ihmiset ohjataan tekemään hyvin yksinkertaisia perinteisiä töitä, kuten matonkudontaa. Mutta olisiko heidän hyödyllisempää tehdä sellaisia töitä, jotka vastaisivat paremmin nykyisiä tarpeita ja markkinoita, Nigussie haastaa. Voisiko vammainen henkilö viljellä sieniä tai kehittää ympäristönsuojelua?
”Vammaisilta ihmisiltä kuluu liikaa aikaa ja energiaa siihen, että he joutuvat todistamaan muille, keitä he ovat ja mihin he pystyvät. Se on pois todellisesta tekemisestä.”
Nigussie muutti keväällä 2021 perheineen Kenian pääkaupunkiin Nairobiin, jossa hän aloitti työt YK:n lastenjärjestön Unicefin itäisen ja eteläisen Afrikan aluetoimistossa. Hän vastaa vammaisten lasten oikeuksien edistämisestä.
Heikkoudella on vahvuus
Vuosien varrella Yetnebersh Nigussielle on myönnetty lukuisia palkintoja. Tunnustukset ovat painavia, sillä esimerkiksi vuonna 2017 hänen Tukholmassa vastaanottamaansa Right Livelihood -palkintoa kutsutaan vaihtoehtoiseksi Nobeliksi. Se myönnetään vuosittain rohkeille muutoksentekijöille.
”Se etten ole pystynyt näkemään ja opiskelemaan normaalilla tavalla, on tehnyt minusta luovan.”
”Aktivismi on prosessi. Identifioin itseni ihmiseksi, joka on valmis ottamaan riskejä, kohtaamaan vastustusta ja rikkomaan normeja. Astumaan johtoon.”
Nigussie pitää yhtenä suurimmista saavutuksistaan sitä, että hän pärjäsi julkisessa koulussa ja että hänet valittiin muiden oppilaiden edustajaksi.
”En myöskään koskaan keskity siihen, mitä muut pitävät heikkoutenani ja rajoituksenani. Olen aina ajatellut, että jokaisella heikkoudellani on vahvuus. Se etten ole pystynyt näkemään ja opiskelemaan normaalilla tavalla, on tehnyt minusta luovan.”
Innovatiivisuutta ihmisoikeustyössä tarvitaan etenkin nyt, kun koronapandemia on vaarantanut viime vuosien saavutukset. Haavoittuvimmat ihmisryhmät, kuten vammaiset lapset, ovat kärsineet kriisistä eniten, Nigussie muistuttaa.
He itkivät kanssamme
”Uskon että olen saanut rohkeuteni ja positiivisen mielenlaatuni isoäidiltäni. Hän on todellinen taistelija. Hän jätti hyvin nimekkään ja vaikutusvaltaisen aviomiehensä, jonka kanssa hänet naitettiin vain 11-vuotiaana”, Yetnebersh Nigussie sanoo.
Isoäiti onnistui pyristelemään irti väkivaltaisesta avioliitosta, mutta samalla hän joutui jättämään lapsensa ja muuttamaan pääkaupunkiin. Sitkeästi hän kuitenkin kouluttautui, elätti itsensä siivoojana sairaalassa ja auttoi kymmeniä muita maaseudun naisia eteenpäin elämässä.
Myös nunnien huomassa vietetyllä ajanjaksolla oli Nigussielle suuri merkitys. Nuo naiset olivat syvästi omistautuneita sokeiden lasten koulutukselle: he opettivat, mutta ennen kaikkea hoivasivat.
”He itkivät kanssamme, jos meitä itketti.”
Nigussie kertoo oppineensa näiltä naisilta johtajuutta ja etenkin myötätuntoa.
”Me oppilaat emme koskaan ole maksaneet heille takaisin. En tosin usko, että he odottivat sitä, vaan he halusivat meidän menevän elämässä eteenpäin. Meidän menestyksemme on heidän palkkionsa.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Lue lisää: Etiopiassa rakennetaan vessoja ja vesipisteitä, joita suunnittelevat myös vammaiset ihmiset
Lue lisää: ”Muutos vaatii massoja”
