Kestävää myötätuntoa tarvitaan sekä katastrofin ehkäisyyn että siitä nousemiseen.
Torstaina, maaliskuun 14. päivänä hirmumyrsky iskeytyi Mosambikin keskiosiin. Arviolta kaksi miljoonaa ihmistä joutui hätäavun varaan, ja tulevaisuus tuntui jälleen kerran huuhtoutuvan tulviin.
Syyskuun 4. päivänä 1867 halla tuhosi sadon suuressa osassa Suomea, jo toisena vuotena peräkkäin.
”Kosteus oli yön aikana jäätynyt ruistähkiin niin paksuna, että tähkät seisoivat olkien päässä kuin kirkkaat jääpuikot, ja kun niitä sormella kosketti, taittuivat ne poikki kuin hento lasi.” Iisalmelaisen Werner Wielungin lapsuudenmuisto kuullaan toimittaja Virpi Väisäsen erinomaisessa radiodokumentissa Suomen nälkävuodet.
Vuosina 1866–1868 noin 150 000 ihmistä, kahdeksan prosenttia väestöstä, kuoli Suomessa nälkään ja tauteihin.
Vuosina 1866–1868 noin 150 000 ihmistä, kahdeksan prosenttia väestöstä, kuoli Suomessa nälkään ja tauteihin, heistä suurin osa talvella ja keväällä 1868.
SUOMI OLI Euroopan köyhin nurkka, kehitysmaa.
Kato ei itsessään olisi aiheuttanut nälänhätää. ”Koko muu yhteiskunta oli jo valmiiksi vaikeuksissa”, tutkijat Antti Kuusterä ja Juha Tarkka tiivistävät Suomen Pankin historiassa.
Väestö oli 1800-luvulla yli kaksinkertaistunut. Suuri osa oli maattomia, osattomia ihmisiä, ja kun tuli kato, heillä ei ollut mitään suojaa.
Suojaa ei antanut myöskään julkinen valta. Senaattia johti J. V. Snellman, filosofi, jolle moraaliset periaatteet ja poliittiset päämäärät olivat ensisijaisia. Hän katsoi, että jokaisen tuli kantaa vastuu omasta elämästään; hänelle valtion etu oli silmäterä.
Valtion etu tiivistyi vasta saatuun omaan valuuttaan, markkaan, joka oli ensimmäisenä katovuonna sidottu hopeakantaan. Pelissä oli Suomen uskottavuus: jos markan hopeakytkentä kestäisi, kansainväliset rahoitusmarkkinat avautuisivat.
Suomea koetteli myös historian pahin konkurssiaalto, koska hopeakytkyn vuoksi markka oli revalvoitunut.
Valtion kassassa oli aiemmin otettu ulkomainen laina, mutta sen Snellman halusi käyttää markan katteena olevan hopeavarannon kartuttamiseen. Ja uutta lainaa Snellman oli haluton ottamaan, koska lontoolaisen pankin konkurssi oli juuri laukaissut kansainvälisen finanssikriisin.
Suomi oli samanlaisessa valintatilanteessa, johon kansainväliset rahoituslaitokset pakottavat kehitysmaita tänään. ”Washington-konsensus” ja ”austerity” ovat tämän ajan talouskeskustelun tuttuja käsitteitä.
Vasta syys-lokakuun vaihteessa 1867 Suomi otti ulkomaisen lainan ja aloitti viljan ostot. Se oli liian myöhään: finanssikriisi, viljamarkkinoiden häiriötila ja aikainen talvi estivät viljalaivojen saapumisen ajoissa.
TOISIN KUIN Suomi 152 vuotta sitten, Mosambik saa luonnonkatastrofiinsa nopeasti kansainvälistä hätäapua. Mutta miten maa jaksaa jatkaa kehityksen tiellä?
Suomessa nälkävuosista noustiin nopeasti ja pysyvästi. Tarinassa näkyvät kestävän kehityksen portaat: maanomistus, koulutus ja hyvä hallinto.
Suomessa nälkävuosista noustiin nopeasti ja pysyvästi. Tarinassa näkyvät kestävän kehityksen portaat: maanomistus, koulutus ja hyvä hallinto.
Uskottava, vakaa markka mahdollisti suomalaisten mukaanpääsyn vasta kehitetyn kemiallisen metsäteollisuuden nousuun. Teollisuus työllisti maaseudun maattomia, ja puunmyynti teollisuudelle levitti vaurautta, koska maanomistus oli jakautunut laajalle.
Jo ennen nälkäkatastrofia oli säädetty kansakouluasetus. 1870-luvulta alkaen kouluja perustettiin nopeutuvassa tahdissa myös maaseudulle. Ensimmäinen opettajaseminaari oli aloittanut toimintansa vuonna 1863, ja vuosisadan vaihteessa niitä oli jo kahdeksan. Yliopistoon johtava oppikoulujärjestelmä laajeni.
Eikä Suomeen ollut pesiytynyt lahjonnan kulttuuria. Oikeusjärjestelmä toimi.
SNELLMAN OLI siis oikeassa? Sivuilleen vilkuilematta markkaa puolustaen hän loi pohjan tulevalle kehitykselle.
Yhtä perusteltua on sanoa, että myötätunnon puute loi pohjaa seuraavalle katastrofille, sisällissodalle, 50 vuotta myöhemmin.
Snellmanilla ja muulla tuon ajan eliitillä ei ollut mitään yhteyttä heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämään. Tuttu syytös tänäänkin, niin kehitysmaissa kuin meillä Suomessa.
TEKSTI ANTTI BLÅFIELD
KUVA HELI BLÅFIELD
Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija.
