Koko Hubara perusti blogin kaltaisilleen ei-valkoisille suomalaisille. Myös valkoiset löysivät blogin, ihastuivat ja kauhistuivat. Alkoi keskustelu siitä, saako toisen kulttuuria omia.
Vantaalainen Koko Hubara oli ehkä nelivuotias, kun tuntematon nainen veti häntä silmäripsistä ja totesi: ”Ovatpa ne pitkät!”
Viisivuotias, kun hän käveli äitinsä kanssa ostoskeskuksesta kotiin ja joku ilkkui: ”Ähläm sähläm, on siinä matkamuisto!”
Kaksitoistavuotias, kun vieras mies huusi kaupan kassajonossa, että ”neekerityttö varastaa” ja penkoi hänen taskunsa ja alushousunsa. Aikuiset näkivät, eivät puuttuneet.
Tuo kaikki on rasismia, ja siihen Hubara oli kasvanut.
Kesti lähes parikymmentä vuotta, kunnes hän ymmärsi, ettei voi enää vaieta.
Minä olen unelma, Hubara vastasi Ruskeat Tytöt -blogissaan.
Heinäkuussa 2015 Hubara palasi pyöräretkeltään tyttärensä kanssa. Hän avasi tietokoneensa kotonaan Helsingissä ja järkyttyi. Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen oli kirjoittanut Facebook-sivullaan, että monikulttuurisuus on painajainen, joka pitää kukistaa.
Minä olen unelma, Hubara vastasi Ruskeat Tytöt -blogissaan.
Hubara kirjoitti kahden kulttuurin arjestaan ja totesi, että painajainen ei ole monikulttuurisuus vaan äärioikeistolaisuuden ja kansallismielisyyden nousu, jota Immosen kaltaiset viljelevät. Bloggaus keräsi kymmeniätuhansia lukijoita päivässä.
Yhtäkkiä Hubara oli antanut kasvot rodullistetuille ihmisille.
Rodullistaminen tarkoittaa, että ihmisiin liitetään tietynlaisia ominaisuuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja ihonvärin tai etnisen taustan perusteella. Näin valtaväestö voi erottaa rodullistetut ihmiset omaksi ryhmäkseen ja pitää yllä hallitsevaa asemaansa.
Muiden tulkitsema
Koko Hubaran äiti on vaalea kantasuomalainen ja isä maahanmuuttaja, jemeninjuutalainen Israelista. He sanoivat tyttärelleen, että pystyt mihin vain. Töitä tosin pitää tehdä kaksi kertaa kovemmin kuin muut, jotta kukaan ei pääse sanomaan elintasopakolaiseksi.
Elettiin 1990-luvun lamaa. Työttömyys kasvoi, asenteet maahanmuuttajia kohtaan kiristyivät.
Hubara oli kestänyt koulukavereiden pilkan, kuten: Ootsä joku hutupakolainen? Ovatko sun isä ja äiti muka naimisissa? Hän oli hiljaa, jottei aiheuttaisi ongelmia. Hän totteli vanhempiensa neuvoa. Hän oli luokkansa parhaita oppilaita ja työskenteli iltaisin lastenhoitajana.
Silti Hubara ahdistui. Hän vihasi ruskeaa ihonväriään, oli sairastunut syömishäiriöön.
Yhdeksännellä luokalla opinto-ohjaaja ehdotti, että Hubara opiskelisi lähihoitajaksi, vaikka hänen keskiarvonsa oli 9,3. Hän jatkoi lukioon ja valmistui laudaturin arvosanoin.
Sen jälkeen hän jäi lastenhoitajaksi ja töihin kaupan kassalle.
Hubara puntaroi mahdollisuuksiaan. Montako ei-valkoista suomalaista toimittajaa, professoria tai yritysjohtajaa hän tiesi? Vain muutaman, kuten toimittaja Umayya Abu-Hannan.
Mutta opiskelu kiinnosti Hubaraa. Hän pääsi Helsingin yliopistoon ensiyrittämällä. Hän luki englantilaista filologiaa, sosiaalityötä, viestintää ja Pohjois-Amerikan tutkimusta, etenkin afroamerikkalaista orjuuden historiaa. Luennoilla hän oli lähes poikkeuksetta ainoa ruskea ihminen.
Yliopistossa valkoiset suomalaiset puhuttelivat häntä siivoojaksi tai Unicafen työntekijäksi. Kadulla he näkivät hänet arabimuslimina, alistettuna naisena. Ravintolassa valkoiset miehet olettivat, että hän on musta tai latino, villi ja seksuaalisesti ylivirittynyt.
Silloin Hubara ajatteli vanhempiensa sanoja: ”Ei pidä välittää. Ole ylpeä.”
Mutta hän tunsi, ettei ollut arvokas. Rasismi ei ole vain stereotypioita ja pelkoja vaan syrjiviä yhteiskunnan rakenteita, joiden pohjakastiin ruskea nainen kuuluu. Hänestä rakenteellinen rasismi on maailmankuva, perua siirtomaavallan ajalta, juurtunut valkoisten ihmisten alitajuntaan.
Siksi hän tunsi, ettei tullut nähdyksi eikä hyväksytyksi.
Siksi ruskeita tyttöjä ei juurikaan näkynyt yliopistoissa, saati päättäjinä.
Kehuja ja vihaa
Helmikuussa 2015 Koko Hubara perusti bloginsa Ruskeat Tytöt. Hän halusi löytää oman yhteisönsä ja luoda sille tilan, jossa voi käsitellä rasismia, nationalismia, identiteettiä ja vaikka meikkejä.
”Me ruskeat tytöt kykenemme olemaan samaan aikaan kokonaan suomalaisia ja kokonaan jonkun muun/muidenmaalaisia ilman, että ne sulkevat toisiaan pois – mutta välillä tuntuu, että meitä yritetään sulkea pois”, Hubara kirjoitti ensimmäisessä blogitekstissään Unohdatko säkin aina, että olet ruskea?.
Kirjoitus keräsi 20 000 tykkäystä Facebookissa.
Hubara oli päättänyt kirjoittaa kaltaisilleen, ei-valkoisille suomalaisille.
Kohta myös valkoiset lukijat löysivät hänen bloginsa.
Heinäkuinen blogiteksti Minä olen unelma sai lähes pelkästään suitsutusta. Mutta kului vain puoli vuotta, ja Hubara joutui valkoisten, myös ihailijoidensa, ryöpyttämäksi.
Hubara oli lukenut Laura Lindstedtin Finlandia-palkitun teoksen Oneironin ja samaistunut vahvasti juutalaisnaiseen Shlomithiin, joka sairastaa anoreksiaa. Blogiinsa hän kirjoitti:
”Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsuudesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloistani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta.”
Heräsi kiihkeä väittely siitä, kuka saa kirjoittaa mitä ja kenestä.
”En ole kieltänyt valkoisia taiteilijoita luomasta rodullisia hahmoja.”
”En ole kieltänyt valkoisia taiteilijoita luomasta rodullisia hahmoja”, hän toteaa edelleen.
”Myös kuvitteellisten hahmojen pitää olla uskottavia, sillä mielikuvat jäävät elämään ja osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Sanat ja tekstit tuottavat todellisuutta.”
On marraskuu 2016, ja Hubara pohtii kohua kotonaan Helsingissä.
Hubara selittää, että anoreksia on vakava sairaus, joka ei johdu vain juutalaisuudesta. Hänestä Lindstedt tulkitsi syömishäiriöistä juutalaisnaista ”todella stereotyyppisesti ja epäuskottavasti”.
Hubara puhuu kulttuurisesta omimisesta, joka on tuttua esimerkiksi saamelaisille.
Kulttuurinen omiminen tarkoittaa, että valtakulttuuri lainaa jotain vähemmistökulttuurille kuuluvaa ja hyötyy siitä, kuten Lapin matkailuteollisuus saamelaisista. Näin valtakulttuuri voi pitää yllä stereotypioita vähemmistöistä ja pönkittää samalla omaa valta-asemaansa.
Näkökulmat esiin
Ei-valkoisia ihmisiä muistutetaan jatkuvasti siitä, että he ovat rodullistettuja. Selitysten vaatiminen tekee kipeää, Koko Hubara selittää. Bloginsa hän perusti pitkälti siksi, että hänen kaltaisillaan olisi julkinen tila, jossa voi purkaa tunteitaan ja kokemuksiaan.
Hubara haluaisi, että näkökulmista voisi keskustella.
”Miksi asiat vaietaan Suomessa kuoliaaksi?”
”Miksi asiat vaietaan Suomessa kuoliaaksi?” hän kysyy.
”Onko niin, että kun olet tottunut olemaan etuoikeutettu ja joku vaatii tasa-arvoa, tunnet, että sinua sorretaan. Valtaväestö loukkaantuu usein siitä, kun joku vähemmistöstä loukkaantuu.”
Hubara toivoo keskustelua etuoikeuksista ja asemista, jotka määrittelevät pitkälti sen, kuinka paljon sananvaltaa kukin saa. Kun keskustelu kääntyy monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon, äänessä ovat yleensä valkoiset etuoikeutetut ihmiset, joiden näkökulma jää ainoaksi.
Ei-valkoisilta puuttuu oma kirjallinen äänensä, Hubara sanoo.
”Kun perustin blogini, ajattelin, että nyt minä olen se, joka sanoo, mitä rasismi on. Että nyt kukaan ei voi vähätellä sitä, miltä minusta tuntuu. Mutta en ole olemassa sitä varten, että selittäisin jatkuvasti valtaväestölle, mitä rodullistaminen tuntuu.”
Sillä se tuntuu usein pahalta, Hubara sanoo.
Hän otti lokakuussa kantaa Lumenen Älä ole jonkun toisen tulkinta kauniista -mainokseen. Hubaraa ärsyttää, että mainoksessa ruskea nainen katsoo ihaillen vaaleaverikköä, joka taas katsoo ”ivallisesti ilmeisesti itäeurooppalaista, vahvasti meikattua naista”.
”Sekö on rohkeaa, että keulakuvaksi laitetaan valkoinen ja mallin mitat täyttävä nainen?”
Hubara on ruskea nainen 24/7. Hänelle se tarkoittaa sitä, että joka kerta, kun hän astuu kotinsa ovesta ulos valkoisten suomalaisten tilaan, hän voi joutua rasismin kohteeksi.
Kokonaan suomalainen
Koko Hubara kirjoittaa kotonaan, usein aamuviideltä ennen kuin tytär herää. Uusista ja syvennetyistä blogiteksteistä ilmestyy helmikuussa kirja Ruskeat Tytöt, joka on ”tunne-esseitä sukupuolen ja rodun risteymistä”.
”Olen yrittänyt kirjoittaa ajattelematta valkoisia ihmisiä, mikä on vaikeaa.”
Hubara sanoo, että se johtuu siitä, että hän on kasvanut ”valkoisten normien mukaisesti”.
Muutakin on tekeillä. Hubara hakee kirjan, Roxane Gayn Bad Feministin, jota hän kääntää suomeksi. Kummankin esseekirjan kustantaa Like. Käännöksen vuoksi hän jatkoi toimivapaataan A-klinikkasäätiön projektikoordinaattorin työstään marraskuuhun 2017 asti.
Myös sosiaalityön gradu on tekemättä, tosin ”viittä vaille valmis”. Se käsittelee lastensuojelun ilmoitusvelvollisuutta netti- ja virtuaaliympäristössä.
Hubara haluaa kirjoittaa lisää kirjoja. Hän on hakenut apurahoja romaaniin, joka kertoo ”rodullistetusta hahmosta, jota olen kehitellyt 14-vuotiaasta”.
Siitä hän ei kerro vielä enempää.
Mieluummin hän leikittelee vaikka ajatuksella taiteilijanimestä. Se periytyisi kahdesta suvusta ja kulttuurista. Isomummon tyttönimi on Suomalainen, isänäidin Mizrahi, joka tarkoittaa itämainen. Koko taas on lapsuuden lempinimi, jonka Hubara on virallistanut.
Taiteilijanimi voisi olla Koko Suomalainen Mizrahi.
Tai juurevammin Koko Suomalainen Itämainen.
SHIRLEY MEITAL KOKO HUBARA
IKÄ: 32
KOULUTUS: Valtiotieteiden kandidaatti Helsingin yliopistosta 2014
TYÖ: A-klinikkasäätiön projektikoordinaattori, vapaa toimittaja ja bloggaaja
PERHE: Neljävuotias tytär
HARRASTUKSET: Lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat
TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ
KUVAT LIISA TAKALA
