Sana muuttoliike tuo mieleen sodat, luonnonkatastrofit ja vakavan talousahdingon. Nämä kaikki ovat merkittäviä syitä siihen, että ihmiset etsivät suojaa kaukaa kotoa. Mutta yksi merkittävimpiä syitä maahanmuuton taustalla saattaa hyvin olla ruoka – tai pikemminkin sen puute.
Vuoden 2017 jälkeen 821 miljoonaa ihmistä, eli noin yhdeksäsosa maailman väestöstä, on kohdannut jatkuvaa ruoan puutetta. Vaikka äärimmäistä nälänhätää on onnistuttu jossain määrin vähentämään, kroonisesti nälkäisten ihmisten lukumäärää jatkaa kasvuaan.
Nälän ja muuttoliikkeiden välinen yhteys on selkeä. Kun ihmiset Afrikassa, Lähi-Idässä ja Latinalaisessa Amerikassa eivät pysty ruokkimaan itseään ja perheitään, he usein lähtevät kotoaan. YK:n Maailman ruokaohjelman (WFP) tutkimuksen mukaan prosentin kasvu ruoan puutteesta kärsivien määrässä johtaa 1,9 prosentin nousuun pakolaisten määrässä.
Puutteet ruokaturvassa johtavat usein vaatimuksiin paremmista olosuhteista. Arabimaailmassa ”leipämellakoita” on puhjennut säännöllisesti 1980-luvun puolivälin jälkeen. Ruoanhinnan, ja etenkin vehnän hinnan, nousu käynnisti Arabikevään protestit Tunisiassa vuonna 2010.
Mikäli ruokapula ei yksinään motivoi ihmistä muuttamaan, sitä seuraavat sosiaaliset levottomuudet ja konfliktit usein motivoivat, eivätkä vain sen takia, että ne kuluttavat rajallisia ruokavarastoja entuudestaan. WFP raportoi, että puutteet ruokaturvassa ”vaikuttavat merkittävästi aseellisten konfliktien määrään ja siihen kuinka vakavia ne ovat”. Yksittäisen konfliktin pitkittyminen vuodella lisää pakolaisten määrää 0,4 prosentilla.
Ruokaturvattomuuden ja muuttoliikkeiden yhteyksiä tutkivan Food & Migration -projektin mukaan monet siirtolaiset ovat naimattomia miehiä, jotka jättävät köyhtyneet maatilansa naissukulaistensa hoidettavaksi. Maailmanpankin mukaan Pohjois-Afrikassa 43 prosenttia maanviljelijöistä on nykyään naisia – vuonna 1980 luku oli noin 30 prosenttia.
Näiden naisten lähtökohdat ovat vaikeat. Esimerkiksi Maailmanpankki raportoi, että Latinalaisessa Amerikassa ”naisten ottaessa vastuun perheen maatilasta he kohtaavat sukupuolisidonnaisia ongelmia, jotka liittyvät muun muassa työvoiman palkkaamiseen ja valvontaan sekä tietotaidon hankkimiseen”.
Naismaanviljelijät edustavat 70 prosenttia Senegalin työvoimasta, mutta Food & Migration -projektin mukaan vain miesten sallitaan tehdä päätöksiä maatalouden tuotannosta ja tilojen toiminnasta. Tämä tekee maataloustuotannon vahvistamisesta erittäin hankalaa ja kärjistää ruokapulaa.
Siirtolaiset, jotka pääsevät Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin muodostavat monesti uusien kotimaidensa maanviljelystuotannon selkärangan. MacroGeo -ajatushautomon ja Barillan ruoka- ja ravitsemuskeskuksen (BFCN) tutkimuksen mukaan yli puolet eteläisen Italian maanviljelystyöntekijöistä on siirtolaisia ja yhdysvaltalaisilla maatiloilla työskentelee yli kolme miljoonaa siirtolaista. Hallituksen oman arvion mukaan noin puolet kaikista maatalouden parissa Yhdysvalloissa työskentelevistä ihmisistä on paperittomia siirtolaisia.
Moni heistä työskentelee orjuutta muistuttavassa asemassa, karmeissa olosuhteissa ja hyvin matalilla palkoilla. Esimerkiksi eteläisessä Italiassa siirtolaistaustaiset maataloustyöntekijät rekrytoidaan usein niin kutsutun caporalato -järjestelmän kautta. Caporalin johtamat rikollisjengit kokoavat siirtolaistyöläisten ryhmiä, joille he tarjoavat ruokaa, majoituksen ja kuljetuksen pellolle – kohtuutonta korvausta vastaan.
Työpäivät saattavat kestää 16 tuntia ja työläisten palatessa kotiin mitättömine palkkoineen he kohtaavat tyrmistyttävät elinolosuhteet. Eräässä tapauksessa 800 työläisellä oli yhteisessä käytössä vain 5 suihkua.
Koska caporalin kulut vähennetään suoraan työläisten palkoista maanviljelijät suosivat järjestelmää. Sen ansiosta he lisäksi välttyvät ennakonpidätyksien maksamiselta. Samat maanviljelijät – jotka toimivat Italian lisäksi muuallakin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissa paperittomia maanviljelystyöläisiä yhtä lailla riistetään – myös usein hyötyvät runsaista maataloustuista, jotka kannustavat tuottamaan liikaa ruokaa.
Ylijäämäruoka saatetaan myydä kehittyviin maihin niin halvalla, että paikalliset tuottajat eivät kykene kilpailemaan hintojen kanssa. Tai sitten se menee hävikkiin: YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön mukaan kolmasosa kaikesta maailmanlaajuisesti tuotetusta ruoasta haaskataan, mikä tarkoittaa myös ruoantuotantoon käytettyjen resurssien, kuten työvoiman ja veden, hukkakäyttöä.
BFCN:n ja Economist Intelligence Unitin Food Sustainability Indexin mukaan pahimmat syylliset ovat teknologisesti eniten kehittyneet maat. Maatalouden kestävyyttä mitatessa Yhdysvallat ja Yhdistyneet kuningaskunnat sijoittuvat 67 maan vertailussa sijoille 45 ja 49, kun ruokahävikki otetaan myös huomioon.
Vähemmän kehittyneemmät maat ovat sen sijaan osoittaneet yllättävää menestystä mittauksessa. Latinalainen Amerikka, Itä-Aasia ja Tyynenmeren valtiot pärjäävät hyvin ruokahävikin ja -jätteen hallinnoimisessa. Näiltä jokaiselta alueelta mahtuu neljä maata parhaimpien 20 maan joukkoon. Myös Etiopialla, Kenialla ja Intialla on vahvat strategiat ruokahävikin vähentämiseksi.
Siirtolaisuuden kaltaista, monimutkaista haastetta ei pystytä ratkaisemaan vain maahanmuuttolakeja tiukentamalla, saati rakentamalla presidentti Donald Trumpin suunnitteleman Meksikon muurin kaltaisia rajamuureja. Sen sijaan lainsäätäjien on vastattava piileviin syihin siirtolaisuuden taustalla – aloittaen globaalin ruokajärjestelmän korjaamisesta.
Kehittyneiden maiden hallituksille tämä tarkoittaa maataloustukien kehittämistä ja kohdennettuja toimia ruokahävikin ja -jätteen vähentämiseksi. Kehittyvien maiden hallitusten sen sijaan on ryhdyttävä toimiin sukupuolten välisen epätasa-arvon vähentämiseksi.
Meillä ei ole aikaa – eikä ruokaa – hukattavaksi.
Danielle Nierenberg
Kirjoittaja on Food Tank -ajatushautomon puheenjohtaja sekä jäsen Barillan ruoka- ja ravitsemuskeskuksen neuvoa-antavassa asiantuntijahallituksessa.
Englannin kielestä suomentanut Laura Millasnoore.
© Project Syndicate, 2019
