Köyhä etelä ja rikas pohjoinen alkavat olla vanhentuneita näkemyksiä maailmasta. Maailman köyhimmät ovat edelleen pääasiassa globaalissa etelässä, mutta myös 25 miljoonaa eurooppalaista saattaa elää köyhyydessä vuonna 2025. Brasilian, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan vauraita on jo mukana maailman rikkaimmassa prosentissa ja köyhimmistä maista löytyy paljon äveriäitä ihmisiä.
Samalla talous kasvaa globaalissa etelässä kovaa vauhtia. Viime vuosikymmenen aikana maailman nopeimmin kasvaneista kymmenestä taloudesta kuusi oli Saharan eteläpuolisen Afrikan maita. Vuonna 2013 mantereen maiden talous kasvoi keskimäärin 4,8 prosenttia. Suomen pitkäaikaisissa kumppanimaissa Etiopiassa, Sambiassa, Keniassa, Mosambikissa ja Tansaniassa taloudet kasvoivat 4,5–8,5 prosenttia. Vastaavana vuonna Suomessa elettiin taantumassa, ja bruttokansantuote supistui reilun prosentin.
Vaikka taloudet ovat kasvaneet kohisten, ei talouskasvu ole vaurastuttanut kaikkia. Sen sijaan taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut. Äärimmäisen eriarvoisessa Etelä-Afrikassa rikkaimman kymmenyksen tulot ovat seitsemänkertaiset vähäosaisimpaan 40 prosenttiin verrattuna. Maailmanlaajuisesti kaikkein nopeimmin on kasvanut yli kolmekymmentä miljoonaa euroa omistavien superrikkaiden varallisuus.
Taloudellisella eriarvoisuudella on laajoja ja kauaskantoisia vaikutuksia kaikkiin elämänalueisiin. Voidaan puhua noidankehästä. Taloudellinen eriarvoisuus johtaa helposti mahdollisuuksien epätasa-arvoon: ihmisillä ei ole pääsyä samoihin kouluihin tai laadukkaaseen terveydenhoitoon, varsinkaan jos ne ovat maksullisia. Tämä johtaa helposti siihen, että niillä, joilla on korkea koulutustaso, on paremmat mahdollisuudet kartuttaa varallisuuttaan. Silloin varallisuus keskittyy henkilöille, joiden lähtökohdat elämässä ovat olleet alusta lähtien paremmat.
Valitettavan usein kehä jatkaa kulkuaan niin, että samat ihmiset, joilla on ollut mahdollisuus kartuttaa sosiaalista ja taloudellista pääomaa, päätyvät yhteiskunnan päättäviin elimiin. Thaimaassa viidensadan kansanedustajan yhteenlaskettu omaisuus on suurempi kuin maan köyhimmän kahden miljoonan kotitalouden yhteenlaskettu varallisuus. Tällaisessa tilanteessa monen usko poliittiseen järjestelmään hupenee, koska sen ajatellaan palvelevan vain rikasta väestönosaa.
Myös itseymmärrys köyhyydestä liittyy eriarvoisuuteen. Käsityksemme omasta ihmisarvostamme yhteiskunnassa riippuu pitkälti siitä, millä tavalla me sijoitumme siihen suhteessa toisiin.
Yksi keskeinen syy eriarvoisuuden kasvun taustalla on, että monikansallisten yritysten valta on lisääntynyt suhteessa valtioihin ja kansalaisiin. Yritysvoittojen osuuden kasvaminen palkkojen kustannuksella on ollut liian suurta. Monet suuryritykset ovat syyllistyneet ihmisoikeusloukkauksiin. Niin ovat tehneet myös suomalaiset firmat.
Suuryritysten valta-asemaan liittyy myös veroparatiisitalous. Monikansallisia yrityksiä ei enää pystytä valvomaan tai verottamaan kunnolla. Yritykset pystyvät järjestämään sisäisen kauppansa ja rahoituksensa niin, että voitot siirretään maihin, joissa veroa tarvitsee maksaa vain vähän tai ei lainkaan.
Myös rikkaat yksilöt hyväksikäyttävät veroparatiiseja. Asuinmaassani Tansaniassa kohistiin pari viikkoa sitten Sveitsin HSBC-pankkia koskeneesta tietovuodosta. Yhteensä 99 tansanialaista oli tallettanut 114 miljoonan dollarin edestä rahaa sveitsiläiseen pankkiin. Väestön räikeästä taloudellisesta eriarvoisuudesta kertoo, että yli 70 prosenttia maan 50 miljoonan väestöstä elää alle kahdella dollarilla päivässä.
Verot ovat keskeisessä asemassa myös maiden sisäisessä tulonjaossa. Yleinen trendi on, että pääomatuloa verotetaan vähän ja kulutustuotteita entistä enemmän. Välilliset kulutusverot rasittavat erityisesti matalatuloista väestönosaa, jonka tuloista suhteellisen suuri osuus menee kulutustuotteiden kuten ruoan ostamiseen. Tulonjaon lisäksi julkisten palvelujen saatavuus on erittäin tärkeää. Valloillaan olevan leikkauspolitiikan arvioidaan vaikuttavan kielteisesti jopa 90 prosenttiin maailman väestöstä.
Eriarvoisuuteen liittyy myös ilmastonmuutos. Nykyinen, vain harvoille vaurautta kartuttava talousjärjestelmä pohjautuu halpojen, uusiutumattomien luonnonvarojen kestämättömään hyödyntämiseen. Kaikissa maissa ihmisten ympäristölle aiheuttamat haitat kasvavat tulojen ja omaisuuden lisääntyessä. Samalla laskun ilmastonmuutoksesta maksavat erityisesti köyhät. He jäävät pahimmassa tapauksessa ratkomaan mahdottomia haasteita: mistä saada juomavettä, viljelykelpoista peltoalaa tai merenpinnan noustua uusi kotimaa uponneen tilalle.
Kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön tulee löytää paikkansa tässä muuttuvassa maailmassa. Kehitysyhteistyöllä tulisi edelleen vähentää köyhyyttä, esimerkiksi rahoittamalla tärkeitä tulonsiirto-ohjelmia ja sosiaalipalveluja sekä tukemalla vähävaraisten asemaa ja oikeustietoisuutta. Ennen kaikkea kansalaisyhteiskunnan tukeminen on oleellista. Jos ihmiset eivät ole itse vaatimassa oikeuksiensa toteutumista, laadukkaita julkisia palveluja, progressiivista veropolitiikkaa ja julkisen hallinnon tilivelvollisuutta, ei kestävää muutosta saada aikaan.
Kehitysyhteistyö ei kuitenkaan yksin riitä kitkemään eriarvoisuutta. Myös äärimmäiseen rikkauteen ja vaurauden keskittymiseen on puututtava. Jos siinä ei onnistuta, on köyhyyden vähentäminen pikkunäpertelyä. Tarvitsemme rohkeaa politiikkaa, joilla eriarvoisuuden syihin puututaan. Tärkeitä ratkaisuja ovat veroparatiisitalouden suitsiminen, ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ja yritysvastuuseen sitoutuminen. Tämän aikaansaamiseksi tarvitsemme perustavanlaatuista suunnanmuutosta muun muassa vero- ja investointipolitiikkaan niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Kehityspolitiikalla on kuitenkin tärkeä paikka juuri kansainvälisesti. Eriarvoisuutta suitsivia ratkaisuja pitää edistää esimerkiksi YK:n uusia universaaleja kehitystavoitteita ja kansainvälistä ilmastosopimusta neuvoteltaessa.
