Joitain vuosia sitten kehityspolitiikan kentälle ilmestyi paljon innovaatiolaboratorioita ja kiihdyttämöjä. Niissä tehtailtiin uusia ideoita, toimintatapoja ja erilaisia sovelluksia.

Unicef perusti ensimmäiset laboratoriot jo vuonna 2007 ja sen jälkeen useita muita. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR taas perusti omansa vuonna 2012 ja monen rahoittajan tukema Global Alliance for Humanitarian Innovation GAHI avasi ovensa vuonna 2016.

Suomessakin tapahtui, kun Aalto-yliopiston yhteyteen avattiin YK:n innovaatiolaboratorio Until vuonna 2018. Sen oli määrä kehittää yritysten kanssa innovatiivisia, usein uusimpaan teknologiaan perustuvia ratkaisuja esimerkiksi rauhaan, turvallisuuteen, terveydenhuoltoon ja kiertotalouteen liittyen.

Nyt moni laboratorio, myös Until, on kadonnut kehityksen kentältä. Ovet on yleensä suljettu ilman kovinkaan suurta meteliä.

Mitä niille oikein kävi?

Australialainen politiikan tutkija Tamas Wells Melbournen yliopistosta tutki asiaa, ja julkaisi aiheesta joulukuussa tieteellisen artikkelin. Hän löysi muutamankin selittävän tekijän sille, miksi monet laboratoriot ensin nauttivat suuresta hypestä ja sitten kokivat kohtalonsa melko nopeasti.

Innovaatiot sopivat huonosti hierarkiseen organisaatioon

Yksi iso tekijä oli erilainen toiminta- ja hallintokulttuuri. Innovaatioita syntyy ympäristössä, jossa toimitaan suhteellisen vapaasti, ilman hierarkioita ja otetaan riskejä. YK:n kaltaiset järjestöt taas ovat suuria, hierarkkisia ja riskejä vältteleviä organisaatioita.

Usein laboratoriot toimivat itsenäisinä ja jokseenkin ulkopuolisina yksikköinä, jotta niiden olisi mahdollista innovoida vapaammin. Mutta toisaalta, silloin ne voivat olla aika irrallaan järjestöjen perustoiminnasta, ja innovaatioiden saaminen käyttöön sekä isomman koneiston toimintatapojen muuttaminen voi olla vaikeaa.

Näin taisi osittain käydä myös Suomessa toimineelle Untilille.

Kehityspolitiikan neuvonantaja Aki Enkenberg ulkoministeriöstä seurasi Untilin työtä alusta saakka. Hän sanoo, että Until perustettiin kokeilevalla otteella tekemään uudentyyppistä yhteistyötä ja kehittämään ratkaisuja, joille ei lopulta oikein ollutkaan kysyntää.

Laboratoriossa syntyi paljon ideoita, ja osaa niistä lähdettiin jatkokehittämäänkin. Lopulta YK:lla ei kuitenkaan ollut riittäviä resursseja rahoittaa työtä pidemmälle.

Vuoden 2020 puolivälissä YK alkoi lakkauttaa ympäri maailmaa perustettuja Until-laboratorioita, mutta Suomen Untilin osalta kävi hyvin.

Enkenberg sanoo, että Helsingin laboratorion toiminta osoittautui niin hyväksi, että se siirrettiin heinäkuussa 2020 osaksi YK:n UN Global Pulse -innovaatio-ohjelmaa. Global Pulse kehittää innovaatioita ja ennakointia koko maailmanjärjestölle YK:n pääsihteerin alaisuudessa.

Suosiosta koitui myöhemmin ongelmia

Myös Tamas Wells toteaa tutkimuksessaan, että osalle laboratorioista on käynyt niin, että niiden työ on onnistuttu valtavirtaistamaan osaksi järjestöjen ja avunantajien toimintaa. Se ei kuitenkaan hänestä vaikuta kovin tavalliselta kohtalolta.

”Minusta on kiinnostavaa, kuinka nopeasti kaikki kiirehtivät aloittamaan innovaatiolaboratorioita kehitysyhteistyövirastoissa, ja kuinka nopeasti innostus kuivui”, Wells sanoo sähköpostissa.

Hallintokulttuurin ohella toinen merkittävä ilmiö laboratorioissa oli Wellsin tutkimuksen mukaan johtohenkilöiden suosio omille laboratorioilleen.

Laboratoriot olivat hetken aikaa suurta huutoa, ja niitä perustamassa olleet järjestöjen tai avunantajavirastojen johtohahmot pitivät niitä usein lempilapsinaan. Se siivitti laboratorioille rahoitusta, näkyvyyttä ja uusia yhteistyökuvioita.

Tutkimuksen mukaan ilmiö toi kuitenkin myös harmaita hiuksia, kun aiemman johtajan suosima laboratorio ei enää miellyttänytkään seuraavaa johtajaa.

Mitä innovaatiot ovat?

Kolmas sekä hyvä että huono puoli innovaatiolaboratorioissa oli Wellsin mukaan epämääräisyys siitä, mitä ”innovaatio” itse asiassa tarkoittaa.

Monille se tarkoitti teknologisia innovaatioita, ja niiden hehkutukseen liittyi Wellsin mukaan myös ”neofiliaa” eli uusiin asioihin ihastumista. Kuviteltiin ylioptimistisesti, että teknologiasta ja markkinavoimista oli löytynyt taikatemppu, jolla yhteiskunnalliset ongelmat ratkeavat helposti.

Toiset taas alkoivat varhaisessa vaiheessa puhua ”inklusiivisista innovaatioista”. Termillä tarkoiteetaan sitä, miten köyhien maiden ruohonjuurilla, myös maaseudulla, on paljon innovatiivista ajattelua ja toimintatapoja, joista voitaisiin oppia.

Tämä hähmäisyys oli hankalaa myös yritysten näkökulmasta. Startup-yrittäjä ja itsekin Untilin neuvonantajana toiminut Jussi Hinkkanen sanoo, että kehitysyhteistyössä ja humanitaarisen avun kentällä innovaatiotyö on haluttu ymmärrettävistä syistä keskittää kaikkein heikompiosaisten olosuhteiden parantamiseen.

”Ajatus on hyvä, mutta tässä on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin markkinaehtoisten partnereiden saaminen mukaan on vaikeaa ja toiseksi innovaatiotoimintaa ei usein ole järkevää käynnistää kaikkein vaikeimmasta kontekstista. On parempi lähteä liikkeelle toimijoista, jotka toimivat formaalin talouden reunoilla, eivät täysin sen ulkopuolella.”

Startupeilla harvoin varaa hyväntekeväisyyteen

Innovaatiot ovat pienten ja keskisuurten startuppien leipälaji, mutta niillä ei tyypillisesti ole varaa tehdä hyväntekeväisyyttä, vaan työstä pitäisi myös tulla rahallista tulosta. Köyhien maiden ruohonjuurilla rahaa on tehtävissä vähänlaisesti.

”Muutaman suuren korporaation sellaisiin hankkeisiin voi saada mukaan yritysvastuukulmalla, mutta ei pienempiä yrityksiä”, Hinkkanen sanoo.

Monet teknologia-alan startupit toimivatkin ennemmin keskituloisten maiden kaupungeissa tai niiden reunamilla. Niin tekee myös Hinkkasen luotsaama rekrytointipalvelu Fuzu, joka pitää Afrikan-päämajaansa Kenian Nairobissa.

”Aivan viime vuosina perusinfrastruktuurin ja esimerkiksi maksupalveluiden parannuttua startup-kenttä on nyt herännyt myös maaseudun innovaatioihin ja esimerkiksi maatalouden piirissä on syntynyt useita orastavia menestystarinoita”, Hinkkanen sanoo.

Eivät laboratoriot ole kadonneet

Aki Enkenbergin mukaan puhe innovaatiolaboratorioiden katoamisesta on kuitenkin liioiteltua. Innovaatiotoiminta on vahva osa Suomenkin kehityspolitiikkaa edelleen.

”Iso osa meidän innovaatiorahoituksesta menee tälläkin hetkellä tällaisten labrahenkisten yksiköiden, keskusten ja tiimien rahoittamiseen”, hän sanoo.

Nykyään laboratoriot ovat muuttaneet muotoaan, ja osa on valtavirtaistunut YK-järjestöjen ja muiden rahoittajien ytimeen, Enkenberg kertoo.

Esimerkiksi Unicef avasi Suomeen kaksi innovaatiokeskusta viime vuonna. Ne eivät ole Enkenbergin mukaan järjestön muusta toiminnasta irrallisia ideapajoja, vaan niiden lähtökohta on tehdä toiminnasta järkevää ja kestävää.

”Ne ovat mahdollisimman tiiviisti kiinni Unicefin maatoiminnoissa.”

Yksityissektori startuppien myötä kehitystä luomassa

Myös Jussi Hinkkanen on nähnyt vuosien aikana, miten kehityspolitiikan innovaatiokenttä on muuttunut.

Hänestä yritysten kannalta ongelmallista oli pitkään, että etenkin YK, mutta myös muut kehitysrahoittajat edellyttävät, että teknologiset ratkaisut ovat lähtökohtaisesti avoimen lähdekoodin tuotteita.

Tämä voi sopia isoille yrityksille, mutta käytännnössä se sulkee ulkopuolelle startupit.

Toinen ongelma liittyi siihen, että tyypillisesti kehitysyhteistyön rahoittajat haluavat tehdä yhteistyötä kehittyvien maiden valtioiden kanssa. Se taas usein karkottaa näiden maiden nuoret yrittäjät.

”Nohevat nuoret eivät mielellään ole edes samassa huoneessa ministerien tai virkamiesten kanssa, enkä voi syyttää heitä tästä. Kellotaajuus, jolla toimitaan, on tyystin toinen”, Hinkkanen naurahtaa.

Startupeillekin on kuitenkin löytynyt tekemistä ja foorumeita. Hinkkanen sanoo, että ”innovaatiolabraliike” johti nopeasti kehittyviin maihin suuntautuvien yksityisten rahoittajien ja yritysten perustamien rahastojen, laboratorioiden ja kiihdyttämöjen syntymiseen.

”Venture-rahoitus on kasvanut muutamasta kymmenestä miljoonasta viiteen miljardiin dollariin vuodessa viimeisen kymmenen vuoden aikana”, Hinkkanen sanoo.

”Eli oikeastaan niin kuin oli tavoitteenakin, yksityinen pääoma on ottanut vetovastuun innovaatiokehityksestä.”

Ei Hinkkanen kuitenkaan halua tyrmätä julkisen sektorin apukentän laboratorioita, päinvastoin. Ne antoivat hänestä paljon tilaa uudenlaiselle ajattelulle ja uusille toimijoille usein aika konservatiivisella ja riskejä välttelevällä kehitysyhteistyön kentällä.

”Näissä mukana olevat toimijat ovat usein seuraavan sukupolven edustajia, dynaamisia, maailmaa uusin silmin katsovia ja ehkäpä paremmin uuden maailman lainalaisuuksia ymmärtäviä.”

Kuva Etelä-Afrikan Durbanissa pidetystä innovaatiotapahtumasta Solutions Summitista vuodelta 2017. Kuva: World Economic Forum / Benedikt von Loebell