Valtiovarainministeriö julkisti maaliskuussa arvionsa julkisen talouden sopeuttamistarpeesta. Arvion mukaan sopeuttamistarve on noin 6 miljardia euroa lähivuosien aikana jakautuen noin 4 miljardin sopeutumistarpeeseen valtion osalta ja 2 miljardiin kuntien osalta. Kun laajasti koetaan, että verotusta ei voida juuri kiristää nykytasolta, sopeutumispaine kohdistuu pitkälti julkisiin menoihin.
Jotkut tahot pitävät VM:n virkamiesten esittämää julkisen talouden sopeuttamistarvetta taloudellisesti liian kunnianhimoisena ja poliittisesti epärealistisena. Toki sopeuttamistarpeen suuruudesta, aikataulusta ja tarkemmasta sisällöstä voidaan olla montaa mieltä. On kuitenkin varsin laajasti hyväksytty, että VM:n näkemyksen suuruusluokka osuu oikeaan.
Suomen julkisen talouden ongelmien taustalla ei ole sinänsä huonosti hoidettu ja paisunut julkinen sektori. Syy on pikemminkin se, että Suomen talouden kasvu on ollut viime vuosina hidasta ja tuleviakin vuosia koskevat kasvunäkymät ovat parhaillaan maltilliset. On selvää, että tällaisessa asetelmassa joudutaan käymään läpi hyvin huolellisesti kaikki julkisen sektorin menot ja tehtävät. Tämä on sinänsä erittäin tervettä. Tämä koskee kaikkia menoja, mukaan lukien kehitysyhteistyöhön käytettyjä varoja. Kun Suomen kehitysyhteistyöbudjetti on noin miljardin luokkaa, myös kehitysyhteistyömäärärahoihin kohdistuu paineita. Paineet voivat olla suuretkin. Joidenkin mukaan kehitysyhteistyömäärärahat pitäisi jopa puolittaa.
Julkiset menot täytyy aina pystyä perustelemaan hyvin. Kehitysyhteistyön vaikutuksista on käyty meillä ja muualla viime vuosina vilkasta keskustelua. Laaja ja avoin keskustelu näistä asioista on erittäin tervetullutta. Avoin toimintatapa ja julkinen keskustelu ohjaavat usein toimintaa parempaan suuntaan. Näissäkään asioissa ei pidä olla tabuja.
Oma johtopäätökseni kehitysyhteistyöstä käydystä keskustelusta ja tutkimuksesta on, että asioita on syytä arvioida perusteellisesti uudestaan. On syytä pohtia, missä määrin panostetaan perinteiseen kehitysyhteistyöhön ja missä määrin on hyödyllistä pyrkiä auttamaan kehitysmaita muilla tavoin, kuten kansainvälisen kaupan pelisääntöjä kehittämällä. Tavoitteista ja hyvästä tahdosta ei ymmärtääkseni ole erimielisyyttä mutta keinoista on.
Kun kehitysyhteistyöhön kohdistuu suuria paineita, olisi syytä tehdä asiaa koskeva perusteellinen valmistelutyö riippumattomassa asiantuntijakomiteassa. Komitea voisi valmistella erilaisia vaihtoehtoja, joiden pohjalta voitaisiin käydä laaja julkinen keskustelu. Kun vaihtoehdot ja niiden seuraukset ymmärretään hyvin, tämä tarjoaisi tukevan pohjan poliittiselle päätöksenteolle. Kyse ei ole pelkästään euroista, vaan myös päätösten seuraukset pitää ymmärtää perusteellisesti.
Tällaisen prosessin tuloksena voitaisiin saada vakautta Suomen kehityspoliittiseen linjaan. Kehitysyhteistyö on pitkäjänteistä eikä sen pitäisi muuttua merkittävästi hallitusten ja ministereiden vaihtumisen myötä. Parasta olisi, jos Suomella olisi pitkäjänteinen kehitysyhteistyöpoliittinen linjaus, jopa eduskunnan siunaama kehityspoliittinen laki.
