Kenialaisella Athanas Mathenalla on elintarvikealan yritys, joka vahvistui kauppaa tukevalla kehitysyhteistyöllä. Kestävää liiketoimintaa yritetään juurruttaa köyhiin maihin.
Asfaltti päättyy ja tie muuttuu niin kuoppaiseksi ja rapaiseksi, että sen täytyy olla väärä. Ei tällaista perunapeltoa pitkin voi kuljettaa tavaraa minkäänlaiseen tuotantolaitokseen.
Kuljettaja pysäyttää autonsa korkean muurin eteen Kenian pääkaupungin Nairobin kaakkoislaidalla. Mistään ei voi päätellä, että umpinaisessa korttelissa toimii menestyvä elintarvikealan yritys.
Kohta portti aukeaa.
”Tervetuloa! Olette varmaan kuulleet vain huonoja uutisia Afrikasta, eikö vain?” Greenforest Food -yrityksen omistaja Athanas Mathena kysyy.
Greenforest Food on tehdas, jossa pullotetaan ja pussitetaan hunajaa sekä maa- ja cashewpähkinöitä.
”Tämä on pieni yhtiö, jolla on suuri asenne.”
Mathena on moninkertaistanut Greenforest Foodin liikevaihdon muutamassa vuodessa. Viime vuonna myynti nousi 70 miljoonaan Kenian shillinkiin eli noin 600 000 euroon. Koneita on vähän ja henkilöstöä paljon: viime vuoden lopulla työntekijöitä oli jo 25.
Rahoituksessa riittää järjesteltävää. Greenforest Food tarvitsee paljon käyttöpääomaa, koska asiakkaina olevat kauppaketjut maksavat laskunsa vasta 150 päivän kuluttua tavaran toimituksesta. Pienyritysten korot lähestyvät Keniassa 30 prosentin tasoa.
Mathena saa olla tyytyväinen siitä, että rahaa ylipäätään saa.
”Joudun kamppailemaan joka päivä, jotta selviämme myynnin kasvun ja tiukan rahoituksen yhtälöstä. Onneksi uusi pakkauskone saadaan pian.”
Sääntely kuin muuri
Athanas Mathena haluaisi nostaa Greenforest Foodin myynnin noin yhdeksään miljoonaan euroon kymmenen vuoden kuluessa ja laajentaa vientiin, myös Euroopan markkinoille.
”Haluaisimme laajentua ainakin Ranskaan ja Hollantiin. Siellä on hyvin suuret markkinat, mutta myös paljon sääntelyä. Muistelen, ettei Kenia voinut joskus viedä banaaneja Eurooppaan, koska ne olivat liian käyriä.”
Euroopan unionin elintarviketurvallisuuden sääntely on Mathenan mielestä maailman tiukinta. Hänestä se estää kaupankäyntiä ja on pystytetty tahallisesti suojelemaan rikkaiden maiden yrityksiä ja tuottajia.
”Jopa hunajalle tehdään kaikenlaisia analyyseja. Ymmärrän, etteivät ihmiset saa sairastua. Mutta kenialaiset mehiläiset ovat terveitä. Emme anna niille antibiootteja kuten kiinalaiset.”
”Jopa hunajalle tehdään kaikenlaisia analyyseja. Ymmärrän, etteivät ihmiset saa sairastua. Mutta kenialaiset mehiläiset ovat terveitä. Emme anna niille antibiootteja kuten kiinalaiset.”
Mathena työskenteli pitkään elintarvikejätti Unileverin tytäryhtiön palveluksessa Keniassa. Hän on saanut tukea ulkomaisista kehitysyhteistyövaroista Greenforest Foodin kehittämiseen ja osallistui muun muassa Suomen rahoittaman kehitysohjelman koulutukseen, joka tehosti Greenforest Foodin pakkauslinjaston toimintaa.
Ohjelmaa toteuttaa Kansainvälinen kauppakeskus ITC Keniassa, Tansaniassa ja Sambiassa. Koulutuksella pyritään parantamaan pienten ja keskisuurten hunaja-, mango-, leikkokukka- ja maustealan yritysten kilpailukykyä.
Mathena on oppinut, että yritys tarvitsee arvot ja yritysvastuu on tärkeää. Hän tietää, että tuotannon kaizen-ajattelusta, japanilaislähtöisestä jatkuvan parantamisen periaatteesta, on hyötyä liiketoiminnalle.
Koulutus, konsultointi ja yrittäjän oivallukset ovat tehostaneet Greenforest Foodin liiketoimintaa. Tuotteiden toimitusaika putosi kahdesta yhteen päivään, hygieniaan on kiinnitetty huomiota ja työviikkoa on lyhennetty kuudesta viiteen päivään.
Tuki Greenforest Foodille on esimerkki kauppaa tukevasta kehitysyhteistyöstä, jonka tavoitteena on luoda menestyvää liiketoimintaa kohdemaihin. Rahoittajat haluavat, että tuella voidaan auttaa lupaavia yrityksiä kasvuun, jolloin ne voivat palkata työntekijöitä, investoida toiminnan kehittämiseen ja kytkeytyä lopulta kansainvälisiin toimitusketjuihin.
Suuri mutta kankea
Maailmankaupan solmuja ratkottiin joulukuussa Greenforest Foodin tuntumassa Nairobissa, kun Kansainvälisen kauppajärjestön WTO:n vaikuttajat kokoontuivat huippukokoukseensa.
Kokouksen ydintavoitteisiin kuului köyhien ja rikkaiden maiden kaupan edistäminen. Tuloksena syntyi julkilausuma, jonka mukaan maataloustuotteiden viennin tukeminen eri muodoissaan lopetetaan ja it-teknologioiden kauppaa vapautetaan. Koska rikkaat maat maksoivat omille yrityksilleen vientitukia, kehitysmaiden maataloustuottajien oli etenkin takavuosina vaikea menestyä edes omilla markkinoillaan.
Monet köyhien maiden ja nousevien talouksien edustajista olivat kuitenkin sitä mieltä, että päätökset jäivät vaatimattomiksi. Kokouksessa kuultiin lukuisia turhautuneita puheenvuoroja.
”Miten voi olla mahdollista, että erityisesti eurooppalaiset aina vain marginalisoivat kehitysmaita?” Ruandan kauppaministeri Francois Kanimba kysyi.
Köyhien maiden johtajien tuskaa on helppo ymmärtää. Neuvottelut vientitukien poistamisesta kestivät 15 vuotta. Alun perin kauppaneuvottelukierroksella piti käsitellä isoja kokonaisuuksia, kuten rikkaiden maiden kansallisia maataloustukia ja tuontisuojaa, mutta niissä ei ole juuri edetty.
WTO:on kuuluu 160 maata. Se on väistämättä kankea järjestö, koska se yrittää luoda sitovaa lainsäädäntöä, jonka jokainen jäsen voisi allekirjoittaa. Useimmat WTO-maat haluavat periaatteessa vapauttaa kauppaa. Kaikki maat, Suomi niiden joukossa, yrittävät avata uusia vientimarkkinoita tuotteilleen. Samalla ne pyrkivät suojaamaan yritystensä ja kansalaistensa etuja kotimarkkinoillaan.
”Köyhät maat tarvitsevat tukea vielä pitkään, esimerkiksi vapautuksia tuontitulleista.”
”Köyhät maat tarvitsevat tukea vielä pitkään, esimerkiksi vapautuksia tuontitulleista. Niiden tuotanto ei pärjää vapaassa kilpailussa”, sanoo nepalilainen Ratnakar Adhikari, joka johtaa WTO:n yhteydessä toimivaa EIF-kehitysohjelmaa.
Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka (kok) julkisti Nairobissa uuden rahoitussitoumuksen EIF:lle. Sen arvo on 10 miljoonaa euroa vuosina 2016–2020. Suomi on nyt EIF:n viidenneksi suurin rahoittajamaa. Rahat on tarkoitus käyttää Keniaakin köyhempien, niin sanottujen vähiten kehittyneiden maiden kaupankäyntikyvyn vahvistamiseen.
”Emme voi heikentää eurooppalaisia standardeja”, Adhikari sanoo.
”Pelissä on paljon tunteita ja politiikkaa. Ainoa keino on auttaa afrikkalaisia kehittymään. He selviytyvät sääntelystä, jos heidän infrastruktuurinsa ja toimintatapansa ovat riittävän hyviä.”
Adhikari myöntää, että työ kaupan esteiden purkamiseksi ja kolmannen maailman kilpailukyvyn parantamiseksi etenee tuskallisen hitaasti. Hänen mukaansa köyhimpien maiden osuus maailmankaupasta oli parikymmentä vuotta sitten 0,5 prosenttia. Nyt se on 1,2 prosenttia.
”Haluaisin nähdä enemmän tahtoa”, Adhikari toteaa.
Toivo on idässä
Vain yksi Afrikan valtioista on tähän mennessä pystynyt nostamaan kansantaloutensa jalostusarvoa niin paljon, ettei sen tärkein vientituote ole raaka-aine. Maa on Marokko. Sen vientivalttina ovat tekstiilit.
Monet 2000-luvun alussa rikastuneet valtiot uppoavat syvyyksiin, kun öljyn, kaasun ja kuparin hinnat laskevat. Näin on käynyt muiden muassa Nigerialle, Angolalle ja Sambialle.
Kenia, Tansania, Etiopia ja Ruanda menestyvät selvästi paremmin, koska ne ovat kehittäneet talouttaan monipuolisemmin. Suorien ulkomaisten sijoitusten määrä on moninkertaistunut 2010-luvulla. Bruttokansantuotteet kasvoivat viime vuonna karkeasti 5–10 prosentin vauhtia.
Ratnakar Adhikari EIF:stä iloitsee erityisesti itäisen ja eteläisen Afrikan integraatiosta. Telealan sääntelyä vapautetaan vauhdilla, ja infrastruktuuria, kuten teitä ja energiantuotantoa, rakennetaan yhdessä. Adhikarin mukaan kehitys näyttää samantapaiselta kuin Euroopassa ja Aasiassa vuosikymmeniä sitten.
”Maa toisensa jälkeen liittyy mukaan huomattuaan, ettei pärjää niin hyvin ulkopuolella.”
Kehitysavun tarve vähenee, kun köyhät maat vahvistuvat. Yksi rohkaisevimmista esimerkeistä on Kenia, joka nousi alemman keskitulon maaksi vuonna 2014.
Sähkökatkot riesana
Athanas Mathena esittelee ylpeänä yrityksensä Greenforest Foodin toimitusketjua, jonka keskiössä on tärkein yhteistyökumppani, pähkinöiden tai hunajan tuottaja. Yrityksen ostot työllistävät satoja tai jopa tuhansia paikallisia viljelijöitä.
Mathenan pitää auttaa viljelijöitä ensin, jotta hän voi auttaa itseään. Härkien vetämät aurat pitäisi vaihtaa halpoihin jyrsimiin ennen kuin voidaan siirtyä traktoreihin.
Hän haluaa esitellä vieraille tehdastaan.
Pähkinät etenevät ripeästi linjoilla. Nuoret tytöt poimivat alimittaiset ja muotopuolet syrjään. Paahtouuni on lämpeämässä. Mutta yhtäkkiä koneet pysähtyvät ja valot sammuvat.
Sähkökatkos.
Kenian sähköverkko kaatuu helposti, koska sähkön kysyntä ylittää tarjonnan eikä verkon ohjaus toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Katkot kestävät tyypillisesti vartin. Myös jännitteen laatu vaihtelee, ja sitäkin pyritään ratkomaan kauppaa tukevan kehitysyhteistyön avulla.
Suomi on mukana Kenian energiainfrastruktuurin rakentamisessa kehitysrahoitusyhtiö Finnfundin kautta, sijoittamalla pääomaa Turkana-järven valtavaan tuulipuistoon: 365 tuuliturbiinia, 310 megawattia. Se on sijoitus, jonka pitäisi auttaa kenialaisia auttamaan itseään ja jonka tuottoja Finnfund voi sijoittaa uusiin hankkeisiin – jos hyvin käy.
”Juuri tämäntapaista rohkeutta tarvitaan”, ministeri Lenita Toivakka sanoo.
”Maailma ei muutu, jos riskejä ei oteta. Tarvitaan investointeja, jotka luovat kestävää energiantuotantoa kehitysmaihin ja työpaikkoja niiden kansalaisille. On parempi, että emme tee asioita heidän puolestaan vaan heidän tukenaan.”
TEKSTI JA KUVAT TERHO PUUSTINEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
