Kun Erkki Tukiainen kertoo työstään Suomessa ja Keniassa, päähenkilöitä on monta.
Muutama päivä ennen haastattelua Erkki Tukiainen palasi Keniasta. Se oli suunnilleen viidestoista reissu, ja matkaohjelmaan kuului palovammoja, avomurtumia ja kasvaimia.
Tällä kertaa hän vietti puolisonsa, leikkaussalihoitaja Mervi Tukiaisen kanssa myös pari päivää lomaa flamingoistaan tunnetulla Naivasha-järvellä. Yleensä turistiohjelma, villieläimet tai rannat eivät ole kuuluneet ”kirurgisafareihin”, joita Tukiainen on tehnyt jo viitisentoista vuotta.
Ohjelma on sama kuutena päivänä viikossa, yksi on lepoa.
Päiväohjelma toistaa samaa kaavaa. Kukko laulaa kuuden maissa, aamiaiseksi ugalia, maissipuuroa, ja hedelmiä, ja sen jälkeen sairaalaan osastokierrolle. Leikkauksia suunnilleen yhteen saakka, lounas, johon kuuluu tavallisesti riisiä, kalaa ja papuja, sen jälkeen työt jatkuvat. Leikkaukset loppuvat kuuden, seitsemän aikaan illalla, ja siinä vaiheessa alkaa olla pimeää. Jos potilaiden tilanne pitää tarkastaa, se tehdään taskulampun valossa, sitten majoitukseen. Pieni kanalaan tehty sauna lämpiää useimpina iltoina. Ohjelma on sama kuutena päivänä viikossa, yksi on lepoa.
Aika raskaalta kuulostaa?
”Toistaiseksi terveys on tämän sallinut, eikä siellä suinkaan yksin olla”, Tukiainen vastaa.
Lauseen jälkimmäinen osa on olennainen. Kun Tukiainen kertoo työstään Suomessa, Keniassa tai jossain muualla, päähenkilöitä on koko ajan monta: koordinaattori, sairaanhoitajia, fysioterapeutti ja lukuisat paikalliset työntekijät. He hoitavat potilaita ja ovat järjestäneet heidät oikeaan aikaan paikalle.
Ketamiinia ja jalka poikki
Taannoin Erkki Tukiaista pyydettiin pitämään riemuylioppilaan puhe kotikaupungissaan Kurikassa. Maaseutupaikkakunnalla, vaatturimestarin ja kotiäidin perheessä oli aikanaan selviö, että opiskelemaan lähdetään. Neljästä lapsesta vanhin joutui vielä hakemaan opintolainalle takaajan naapurista, mutta sen jälkeen valtio otti sen roolin.
Kun Tukiainen nuorena lääkärinä oli erikoistumassa Seinäjoella, hän pääsi kuulemaan ”legendaarisen vanhan kirurgin” Antti Latvalan kokemuksia kansainvälisen Punaisen Ristin työstä. Se antoi kipinän Suomen Punaisen Ristin delegaattikurssille vuonna 1985.
Aika pian hän löysi itsensä Punaisen Ristin kansainvälisen komitean ICRC:n kenttäsairaalasta Kambodžan rajalta ja sen jälkeen sisällissotaa käyvästä Angolasta. Siellä sairaalana oli heinämaja eli maassa tolpat, joille nostettiin paareilla potilas toisensa jälkeen.
”Ketamiinia ja jalka poikki. Se oli hirveä paikka. Tein niin paljon amputointeja, että aloin miettiä, olisiko jotain muutakin ollut tehtävissä. Suomeen palattuani olin yhteydessä plastiikkakirurgian ylilääkäriin Sirpa Asko-Seljavaaraan. Hän lupasi pariksi viikoksi sijaisuuden ja oppia avovammojen hoidossa.”
Pari viikkoa venyi vuosikymmeniksi. Tukiainen seurasi Asko-Seljavaaraa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUSin plastiikkakirurgian poliklinikan ylilääkärinä ja jäi siitä tehtävästä eläkkeelle pari vuotta sitten.
”Jos vaikka junassa joku kysyy, mitä olen tehnyt ammatikseni, vastaan, että olen ollut liha-alalla. Yleensä kysymykset jäävät siihen.”
”HUS ja Helsingin yliopisto laittavat eläkkeelle 68-vuotiaana, mikä on sekä hyvä että huono asia. Samanikäisen kollegan kanssa meillä on yhä HUSin erikoislääkärin sivutoimi, kalkkiskabinetti, ja saamme ohjata väitöskirjoja. Noin kerran kuussa osastonhoitaja kutsuu ’Apotti-polille’ hoitamaan ja leikkaamaan omia vanhoja potilaita. Tietokoneeseen ei tarvitse liiemmälti koskea, joku nuorempi kollega on mukana ohjattavana ja kirjaa asiat.”
Mielikuva plastiikkakirurgiasta liittyy useimmilla maallikoilla esteettiseen kirurgiaan. Tukiaisen alaa on kuitenkin korjaava kirurgia: vaikeat raajavammat, palovammat ja pehmytkudoskasvainten hoitoon liittyvät leikkaukset.
”Jos vaikka junassa joku kysyy, mitä olen tehnyt ammatikseni, vastaan, että olen ollut liha-alalla. Yleensä kysymykset jäävät siihen.”
Lasikuitukipsiä matkalaukussa
Mutta palataan haastattelun pääaiheeseen Keniaan ja niin kutsuttuihin kirurgisafareihin.
Ne alkoivat yhdeltä luennointireissulta Joensuun keskussairaalaan. Kirurgian ylilääkäri, nyt jo edesmennyt Tapio Hakala kertoi Erkki Tukiaiselle käyneensä vaimonsa Hilve Turusen kanssa vapaaehtoistöissä Kendu Bayn sairaalassa Keniassa ja pyysi seuraavalla kerralla mukaan.
Kendun sairaala on kenialaisessa luokituksessa ”kategorian 2” sairaala eli paikallissairaala, jossa on johtavan lääkärin lisäksi kirurgi, gynekologi ja opiskelijoita – hyviä ja ammattitaitoisia lääkäreitä, korostaa Tukiainen, mutta sairaala on varustukseltaan vaatimaton. Se vaikuttaa matkajärjestelyihin: kun oma ja vaimon matkalippu sallii yhteensä noin 80 kiloa matkatavaraa, siitä valtaosa on hoitotarvikkeita, kuten leikkauskäsineitä, kipsaustarvikkeita, instrumentteja ja muuta haavanhoitoon tarvittavaa.
”Kirurgia on kaikkialla samanlaista. Potilas pestään, peitellään, nukutetaan tai puudutetaan, tehdään viilto ja sen jälkeen se, mitä pitää.”
”Lahjoituksena saatu lasikuitukipsi on tärkeä etenkin lapsipotilaille. Tavallinen kipsi kastuu helposti, pehmenee ja leikkaustulos voi mennä hukkaan.”
Viimeisin matka suuntautui Kendu Bayn sijaan Nakurun seudulla sijaitsevaan Kinangopin sairaalaan. Se on korkeamman ”kategorian 4” sairaala, jota Padovan yliopisto on tukenut parinkymmenen vuoden ajan. Italialainen kollega pyysi, että Tukiainen lähtisi Kinangopiin leikkaamaan potilaita ja opettamaan nuoria kirurgeja.
”Kirurgia on kaikkialla samanlaista. Potilas pestään, peitellään, nukutetaan tai puudutetaan, tehdään viilto ja sen jälkeen se, mitä pitää. Kirurgiset ihmiset ymmärtävät toisiaan, ja yhteistyö on aika mutkatonta.”
Varustelu ja olosuhteet toki vaikuttavat yksityiskohtiin, samoin paikallinen työkulttuuri. Tukiainen kehuu suomalaista hoitokulttuuria, jossa yhteistyötaitoja korostetaan ja turha machoilu on jäänyt. Kirurgin pitää tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mitä pidemmälle lääketiede kehittyy, sitä riippuvaisempi jokainen ammattilainen on toisten asiantuntemuksesta. Kukaan ei hallitse kaikkea.
Esimerkiksi Kendun-matkoille lähtee aina myös lasten kirurgi tai ortopedi. Usein tiimiin on kuulunut kurikkalainen valokuvaaja Pentti Yli-Karjanmaa, ”kaiken tekevä mies”, Tukiainen kuvaa. Jos vedet tai sähköt menevät poikki tai sakset ja taltat ovat tylsiä, hän saa ne kuntoon nopeasti.
Riisiä, kalaa ja papuja
Erkki Tukiaisesta tuntuu, että Suomessa on lisääntynyt asenne, jota hän kutsuu nihilismiksi. Häneltäkin kysellään, miksi pitää mennä Keniaan leikkaamaan, luetellaan monta syytä, miksi ei pitäisi ja sanotaan, että Suomessakin olisi hoidettavaa, ja työ menee Keniassa kuitenkin hukkaan.
”Ongelmamme ovat aivan eri mittakaavassa kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja senkin todellisuuden tunteminen on meille hyväksi.”
”Itse ajattelen, että ei meidän ole hyvä olla täällä ja katsoa vain omaa napaamme. Ongelmamme ovat aivan eri mittakaavassa kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja senkin todellisuuden tunteminen on meille hyväksi.”
Ylipäänsä hänestä tuntuu aika itsekkäältä puhe siitä, että aina olisi ajateltava Suomen omaa etua ensin.
”Jos vaikka ihmissuhteisiin lähtee tuollaisella asenteella, niin eihän siitä hyvä seuraa. On tärkeä olla myötäelämisen kykyä ja osata nähdä vähän omaa nenäänsä pidemmälle.”
Pysyvän muutoksen aikaansaaminen on vaikeaa, se on totta, eikä korruption riskiltä kannata sulkea silmiään vaan toimia niin, ettei se kovin helposti toteudu. Eteenpäin päästään vain pienin askelin.
Nuoria Tukiainen neuvoisi, että kannattaa olla utelias ja tarttua sellaiseenkin, mikä ei ihan ensimmäiseksi tule mieleen. Hän arvelee itse ehtineensä tehdä ihan tarpeeksi myös tieteellisiä julkaisuja, vaikka on käynyt leikkaamassa esimerkiksi Keniassa.
Siitä puheen ollen, Kenian-matkoista on hyvä kertoa vielä se, että ne on rahoitettu järjestämällä Kenia-iltoja. 50 euron illalliskortin lunastanut saa riisiä, kalaa ja papuja, ja viinilasillinen tai olut maksaa kymmenen euroa. Vapaaehtoiset ystävät ovat hoitaneet järjestelyt, ruoan ja ohjelman, ja juhlatila, Annankadun Arbetarhus, on saatu maksutta.
Ensimmäisellä kerralla kollega Claes Andersson lupautui Kenia-iltaan soittamaan pianoa. Toisella kerralla esiintyivät Maarit ja Sami Hurmerinta, hekin korvauksetta. Yhden hyvän illan tuotolla maksettiin kolme reissua.
Erkki Tukiainen on käynyt vuosittain Keniassa leikkaamassa ja opettamassa nuoria paikallisia lääkäreitä. ”On tärkeä, että he pysyisivät Keniassa. Minusta olisi eettisesti ongelmallista haalia heitä pysyvästi töihin tänne. Kenia tarvitsee kaikki omat lääkärinsä ja hoitajansa.”
Lue lisää: Stand up -koomikko Fathi Ahmed ottaa ilon irti rasismista