Professorin mielestä Afrikan nuoria ei saa jättää heitteille digitaalisuudessa. Hän johtaa Suomen ensimmäistä etäkampusta Namibiassa.
Professori Erkki Sutinen on puoli tuntia myöhässä, mutta siihen on pätevä syy. Hän oli tapaamassa Namibian Suomen-suurlähettilästä Charles B. Josobia, jolle oli kertonut Turun yliopiston etäkampuksesta Windhoekissa, Namibian pääkaupungissa.
Josob kuuli kampuksesta ensi kertaa.
”Siis hän ei tiennyt siitä mitään”, Sutinen sanoo ja näyttää äimistyneeltä.
Vierailu kannatti, sillä Josob haluaa kuulla lisää ja aikoo siksi vierailla seuraavalla viikolla Sutisen luona Turussa. Sutinen on Turun yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori, joka johtaa kolmatta vuotta Future Tech Labia eli tulevaisuuden teknologioiden laboratoriota Windhoekissa, jossa hän myös asuu. Lyhytkursseja tekoälystä, robotiikasta ja ohjelmoinnista on järjestetty, mutta diplomi-insinöörien kaksivuotista maisteriohjelmaa ei ole saatu käyntiin.
Nuoria pitää rohkaista, innostaa ja tukea, sillä älyä ja lahjakkuutta heillä riittää, mutta uskallus ja itseluottamus ovat kateissa.
Siksi, ettei maksavia opiskelijoita ole tarpeeksi.
Se harmittaa Sutista. Vuonna 2030 lähes puolet maailman nuorista on afrikkalaisia, ja Sutisen mielestä heitä ei saa jättää heitteille digitaalisuudessa. Nuoria pitää rohkaista, innostaa ja tukea, sillä älyä ja lahjakkuutta heillä riittää, mutta uskallus ja itseluottamus ovat kateissa.
Ja siitä Josobilla on uudenlaisia ajatuksia, Sutinen selittää.
Mutta niitä riittää myös Sutisella itsellään, onhan hänellä kokemusta eteläisestä Afrikasta jo kolmelta vuosikymmeneltä.
Nuorten silmin
Viime marraskuussa Erkki Sutinen lähti kahden tietojenkäsittelytieteen opiskelijansa kanssa automatkalle pohjoiseen Namibiaan. He ajoivat tuhansia kilometrejä, aina Angolan rajalle asti.
Matkalla oli turismia syvempi tarkoitus.
Sutinen halusi ymmärtää, miten namibialaiset nuoret näkevät kotimaansa. Kun hän ihasteli luontoa, opiskelijat näkivät viereisten maatilojen korkeat aidat, jotka sulkivat heidät ulkopuolelle. Brandbergin vuoristossa Sutinen ihmetteli yli 45 000 kalliomaalausta ja pohti, kuinka valtavan kokoelman saisi esille lisätyn todellisuuden keinoin, mutta opiskelijat eivät sellaista uskaltaneet ajatellakaan.
Silloin Sutinen tajusi sen. Nuoret eivät nähneet mahdollisuuksia ympärillään.
Hän ajatteli, että sellaiseksi tulee, jos on lapsesta asti kuullut, ettei ole hyvä. Jos on tottunut kieltoihin, rajoituksiin ja siihen, ettei eriävää mielipidettään saa sanoa ääneen, ei ainakaan itseään vanhemmalle. Nuoret tuntevat, ettei heidän kotimaassaan ole mahdollisuuksia, joten pois on päästävä, vaikka Välimeren yli Eurooppaan.
”Joten nuoret pitää vapauttaa”, Sutinen päättää tarinansa.
”Se on tehtäväni Namibiassa. Innostan ja rohkaisen, autan nuoria näkemään älykkyytensä ja lahjakkuutensa. Tarjoan mahdollisuuksia, se on kova juttu.”
Kovat vaatimukset
Missio Namibiassa: Turun yliopiston uudessa koulutusohjelmassa vain yksi maksava opiskelija, jos sitäkään / Namibian kampuksen koulutusohjelmalle aikalisä: opiskelijoita pyöreä nolla.
Erkki Sutinen hymähtää Turun yliopistolehti Tylkkärin otsikoille syksyltä 2019 ja 2020.
”Niinhän se on, täysin totta.”
Ohjelmistotekniikan diplomi-insinöörikoulutus vaatii vähintään kymmentä maksavaa opiskelijaa. Keväällä 2021 hakua ei enää edes järjestetty.
Sutinen selittää, miksi.
”Turun yliopiston kielitaitovaatimukset ovat liian kovat, niissä ei ole järkeä. Opiskelu on liian kallista, lukukausi maksaa 12 000 euroa. Nuo pitää ensin ratkaista.”
Tohtorikoulutettavia Sutisella sentään on viisi. Heistä neljä on naisia.
”Pyrin ajattelemaan nuorten tulevaisuutta Afrikasta käsin.”
Väitöksiä on tekeillä esimerkiksi robotiikasta kouluissa ja tekoälystä digitaalisten palvelujen laadunvarmistuksessa. Myös siitä, miten ohjelmistotekniikan koulutusta pitäisi kehittää, jotta se vastaisi paremmin namibialaisten yritysten vaatimuksiin.
Opiskelijoita Sutinen kannustaa it-alan yrittäjiksi.
”Pyrin ajattelemaan nuorten tulevaisuutta Afrikasta käsin.”
Sutisesta on tärkeää, että diplomi- tai väitöstyön voi tehdä kotimaassaan, paikallisista asioista tai paikallisten yritysten kanssa. It-alan työtä eteläisessä Afrikassa riittänee, sillä tietotekniikan järjestelmät ovat paikoin vasta kehitteillä. Internet mahdollistaa myös sen, että koulutetut nuoret voivat myydä osaamistaan ympäri maailmaa, kilpailukykyisin hinnoin.
Silloin nuoret voisivat jäädä kotimaihinsa.
Aivovuoto vähenisi, tosin Sutisesta sitä on turha edes estellä.
Hänestä on luonnollista, jopa tarpeellista, että lahjakkaat afrikkalaiset lähtevät opiskelemaan ulkomaille. Niin Suomessakin on tehty, haettu oppia maineikkaista yliopistoista.
”Ei takaisin tarvitse pysyvästi edes tulla”, Sutinen sanoo.
”Kun digitaalinen liikkuvuus kasvaa, fuusioratkaisut yleistyvät. Koti voi olla Windhoekissa ja Turussa, työ digitaalista ja globaalia. Myöhemmin voi syntyä halu muuttaa takaisin synnyinmaahan, vaikka kehitystöihin kansainväliseen järjestöön.”
Alhaalta ylöspäin
Erkki Sutinen, 62, on yhdistänyt ennakkoluulottomasti tietotekniikkaa kehitysyhteistyöhön. Uransa hän aloitti vuonna 1986 Suomen Lähetysseurasta, jossa hän järjesti nuorille suunnattua Pula-keräystä, kunne siirtyi lähetysjärjestön it-järjestelmien kehittäjäksi.
Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta.
Sutinen, vasta kolmikymppinen, uupui työhönsä ja irtisanoutui.
Jälkeenpäin se tuntui onnenpotkulta. Hän palasi yliopistoon ja alkoi tutkia tietotekniikkaa opetusvälineenä. Vuonna 1995 hän lähti Tansanian Kidugalaan opettamaan ohjelmointia. Viisi vuotta myöhemmin hän oli Tansaniassa Tumainin yliopiston vierailevana professorina ja kehitti opiskelijoidensa kanssa muun muassa sovelluksen, jonka avulla yläkouluikäiset hiv-positiivisten läheiset saivat kertoa tarinoitaan ja vapautua sairauteen liitetystä häpeästä.
Eteläiseen Afrikkaan hän palasi yhä uudelleen.
Vähemmällä rahalla voisi saada enemmän tulosta, jos kehitysyhteistyö lähtisi puhtaasti paikallisten ihmisten odotuksista ja vaatimuksista.
Vuosina 2010–2012 hän työskenteli Suomen kehitysyhteistyöprojektissa Mosambikissa, pääneuvonantajana tiede- ja teknologiaministeriössä. Siellä hän ymmärsi, että neuvoja kannattaa antaa vasta, kun luottamus on niin syvä, että niitä kysytään.
Suomen kehitysyhteistyöstä hänellä on paljonkin sanottavaa.
Se ei ole kovin innovatiivista, yli miljardi euroa vuodessa siihen on liikaa, ja sitä tehdään yhä liikaa ylhäältä alaspäin -metodilla. Sutisen mielestä isoja rahamääriä on vaikea seurata ja kohdentaa tarkasti. Vähemmällä rahalla voisi saada enemmän tulosta, jos kehitysyhteistyö lähtisi puhtaasti paikallisten ihmisten odotuksista ja vaatimuksista. Se taas vaatii luottamusta, uskallusta kysyä.
”Ja vasta silloin on neuvojen aika.”
Sutisella on vielä hurjempi ajatus.
”Entä jos Suomi käyttäisi kehitysvarojaan myös lahjakkaiden ja innostuneiden ihmisten löytämiseen kehitysmaista? Joilla olisi palo tarttua mahdollisuuksiin, taito innostaa muut mukaansa ja ennen kaikkea hyvä tahto muuttaa maailmaa.”
Itsenäisiksi tekijöiksi
Ihan lopuksi Erkki Sutisen päällimmäisiä ajatuksia, sillä niitä hänellä riittää. Hän korostaa digitaalista itsenäisyyttä. Afrikkalaisten ei pidä jäädä sovellusten käyttäjiksi, vaan heidän pitää nousta niiden tekijöiksi, sillä muuten osa heistä jää toisen luokan kansoiksi digitaalisuudessa.
Siitä Sutinen pääsee suurlähettiläs Charles B. Josobin ajatukseen.
”Opintolainan kaltainen järjestelmä myös namibialaisille. Se olisi upeaa.”
Sitten yliopistoihin. Sutisesta ne ovat broilerikasvattamoja, joissa nuoria ryöstöviljellään ja tutkintoja tehtaillaan, vaikka niiden pitäisi olla kasvualustoja, joissa voi löytää itsensä. Yliopiston on löydettävä roolinsa uudestaan. Sen velvollisuus on muuttaa maailmaa, ja Afrikassa se on mahdollista.
”Ja se on toinen tehtäväni Namibiassa.”
Sieltä hän on löytänyt sielunkotinsa, ja sinne hän aikoo jäädä. Siellä pysyy etäkampuskin, ainakin jos Erkki Sutiselta kysyy.
Päivi Ängeslevä on vapaa toimittaja.
