Afrikka kiinnostaa suomalaisia yhä enemmän. Se tuntuu tutkija Liisa Laakson elämässä.
Liisa Laakso on ruskettunut. Päivetys on Länsi-Afrikan Beninistä, jossa hän vietti viikon Villa Karossa, suomalais-afrikkalaisessa kulttuuri-instituutissa. Aluksi instituutti oli vain suomalaisille taiteen ja kulttuurin ammattilaisille, sittemmin myös afrikkalaisille.
”Ja tutkijoille, joita instituuttiin halutaan lisää.”
Sitä Laakso oli Villa Karossa pohjustamassa, ja siitä hän on selvästi mielissään.
Laakso on Pohjoismaisen Afrikka-instituutin vanhempi tutkija ja Tampereen yliopiston entinen rehtori, joka tutkii parhaillaan akateemista vapautta Afrikan yliopistoissa. Häntä kiinnostaa, mikä merkitys politiikan tutkimuksella on Afrikan maiden poliittisiin muutoksiin. Äskettäin hän perehtyi siihen, miten Afrikkaan on syntynyt kulttuuri-instituutteja ja tajusi, kuinka nopeaa niiden kasvu on ollut.
Ärhäkkäin on Kiina, joka on levittänyt Konfutse-instituuttejaan. Uusia tulokkaita ovat Turkki ja Venäjä, jolla on Russki mir -instituuttinsa. Iranin, Qatarin ja Saudi-Arabian tuella on perustettu šiialaisia ja sunnilaisia rukouskouluja ja jopa yliopistoja.
”Kyse on pehmeästä vaikuttamisesta”, Laakso selittää.
”Se on pitkäaikaista ja epäsuoraa vallankäyttöä, joka nousee nykyisissä geopoliittisissa jännitteissä merkittävästi esille.”
”Kiinan instituutit sijaitsevat afrikkalaisten yliopistojen kampuksilla, mikä on nerokas tapa vaikuttaa Afrikan tulevan eliitin ajatteluun.”
Sijoitus tulevaisuuteen
Päällystakki ja kassi tuolille, läppäri pöydälle. Liisa Laakso istahtaa nojatuoliin Tieteiden talossa Helsingissä ja jatkaa pohdintaansa vieraiden valtioiden instituuteista.
”Ne ovat kuin sijoituksia tulevaisuuteen”, hän toteaa.
”Esimerkiksi Kiinan instituutit sijaitsevat afrikkalaisten yliopistojen kampuksilla, mikä on nerokas tapa vaikuttaa Afrikan tulevan eliitin ajatteluun. Opitaan kiinaa ja syntyy verkostoja, ja näin Kiina voi edistää etujaan ja poliittista ideologiaansa.”
Tarjolla on myös stipendiohjelmia: yhä useampi afrikkalainen saa koulutuksensa Kiinassa tai Lähi-idässä, jossa tarvitaan nuorta työvoimaa.
Euroopassa ajatellaan toisin. Koulutus- ja tutkimusyhteistyötä afrikkalaisten yliopistojen kanssa on, mutta Eurooppa tekee yleensä yhteistyötä kyseisten valtioiden ja opetusministeriöiden kanssa.
”Ajatellaan, että afrikkalaisilla pitää olla vetovastuu ja omistajuus”, Laakso selittää.
”Tansaniassa toimii iranilainen Al-Mustafa yliopisto, jossa arabian ja islamin lisäksi opetetaan islamilaista vallankumousta. Senhän voi yhdistää Iranin hallinnon tukemiseen.”
”Eurooppa käyttää paljon rahaa eikä näy, mutta Kiina näkyy.”
Laakson mielestä kolonialismin taakka tuntuu yhä liiallisena varovaisuutena Euroopan politiikassa. Kiinan, Iranin ja Persianlahden maiden politiikka on aggressiivisempaa ja rohkeampaa.
”Esimerkiksi Tansaniassa toimii iranilainen Al-Mustafa yliopisto, jossa arabian ja islamin lisäksi opetetaan islamilaista vallankumousta. Senhän voi yhdistää Iranin hallinnon tukemiseen. Yhdysvallat onkin lisännyt yliopiston terrorismiin liittyvään pakotekohteiden listaansa.”
Laakso jää pohtimaan Euroopan vastausta.
”Miksei eurooppalaisia instituutteja voisi myös olla afrikkalaisissa yliopistoissa? Mieleen tulee Euroopan yliopistoinstituutti EUI, jossa Alexander Stubb on professorina. Voisiko se perustaa sisarinstituutteja Afrikkaan?”
Esillä mediassa
Afrikka kiinnostaa, koska se yllättää, Liisa Laakso sanoo.
”Se johtuu tietämättömyydestä.”
Hän muistuttaa, että Afrikassa on 54 erilaista valtiota. On luonnonvaroja ja nuorta työvoimaa, myös korkeaa teknologiaa. Yllätyksellisyys näkyy esimerkiksi YK:n äänestyksissä, joissa moni Afrikan valtio on Kiinan mukana tukenut Venäjää.
”Aluksi kirjoitettiin, että Ukraina hallitsee mediaa ja on onnistunut viestinnässään. Mutta eihän suurin osa maailmasta ole samaa mieltä kuin Eurooppa, vaan Venäjän propaganda menee läpi. Siihen vaikuttaa Kiinan läsnäolo Afrikassa.”
”Töissä naureskelin, että enpä vielä aamulla tiennyt, että olen Gabon-asiantuntija, mutta nyt olen.”
Kiinnostus Afrikkaa kohtaan tuntuu myös Laakson elämässä. Kuluvana vuonna hän on ollut yhä tiheämmin esillä suomalaisessa mediassa. Häneltä on kysytty rokotusnationalismin vaikutuksesta Afrikkaan, Gabonin sotilasvallankaappauksesta ja Eritrean hallituksen tavasta kontrolloida kansalaisiaan.
”Töissä naureskelin, että enpä vielä aamulla tiennyt, että olen Gabon-asiantuntija, mutta nyt olen. Kysyntää Afrikan yleisosaamiselle poliittisesta näkökulmasta on, ja Suomessa on aika vähän Afrikan tuntijoita, saati sitten Afrikan alueosaamista.”
Sattumalta hallintoon
Isä oli peruskoulun rehtori, äiti käsityönopettaja. Lapsuudenkoti sijaitsi Rovaniemellä Opettajien talossa Kansankatu 9:ssä, jossa lapsia kasvatettiin kollektiivisesti.
Liisa Laakso toteaa itsestäänselvyyden: ”Koulutusta arvostettiin.”
Hänen suvussaan oli vahvoja ja taiteellisia naisia. Isoäiti oli näyttelijä, isoisoäiti Suomen kotitalouskoulutuksen perustaja ja äidin täti Lapin ensimmäinen naiskirjailija Annikki Kariniemi. Laakso harrasti kuvataiteita, piti kirjoittamisesta ja oli hyvä matematiikassa mutta valitsi valtio-opin ja kansainvälisen politiikan, sillä ne tuntuivat 1980-luvulla tärkeiltä.
Dogmaattinen poliittinen aikakausi oli ohi, ja kylmän sodan päättyminen lähestyi.
”Rauhan ja sodan kysymykset kiinnostivat. Yliopistossa totuin kriittiseen ajatteluun.”
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa Laakso kuului poliittisesti sitoutumattomien ryhmään. Maisterintyönsä hän kirjoitti Libanonin poliittisesta konfliktista, väitöksensä Zimbabwen demokratiakehityksestä. Aineiston keräysmatkalla Zimbabwessa hän muisti sanat, joilla Afrikka-tutkimuksen uranuurtaja Marja-Liisa Swantz oli häntä evästänyt: ”Menet ja kysyt ihmisiltä.”
”Niin tein, ja teen edelleen”, Laakso sanoo.
Hallintouralle hän päätyi ”sattumalta”. Sijaisuus Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorina oli päättymässä, kun häntä houkuteltiin hakemaan valtiotieteellisen tiedekunnan dekaaniksi. Pesti oli viideksi vuodeksi.
Mikä ettei, Laakso ajatteli. Vaihtoehtona oli palata Jyväskylän yliopistoon, jossa hän oli työskennellyt kansainvälisen kehitystyön professorina.
Paluu tutkijaksi
Vuonna 2016 Liisa Laakso päätyi yhtä suunnittelematta Tampereen yliopiston rehtoriksi. Tehtävänä oli yhdistää yliopisto, teknillinen korkeakoulu ja ammattikorkeakoulu uudeksi säätiöyliopistoksi.
Kolmen vuoden kuluttua uusi Tampereen yliopisto oli perustettu, ja sinne haettiin uutta rehtoria. Liisa Laakso ei hakenut paikkaa, eikä häntä pyydettykään.
Ongelmia riitti, ja uudistus oli useasti kaatumassa.
Laakso oli pestattu rehtoriksi viideksi vuodeksi. Kolmen vuoden kuluttua uusi Tampereen yliopisto oli perustettu, ja sinne haettiin uutta rehtoria. Laakso ei hakenut paikkaa, eikä häntä pyydettykään.
”Selvää oli, että rehtoriksi haluttiin ulkopuolinen henkilö.”
Sen jälkeen hän pyrki ”tosissaan” Helsingin yliopiston rehtoriksi. Hän pääsi kärkikolmikkoon, mutta valituksi tuli kaupunkiekologian professori Jari Niemelä. Laakso halusi selityksen ja pyysi nähtäväkseen ansiovertailun, jossa todettiin, että hänellä on puutteita talousjohtamisessa.
”Olisivat edes keksineet jonkin muun väitteen”, hän toteaa.
”Nostin esiin sukupuolisen syrjinnän. Aina voi sanoa, että sopivin valittiin, mutta minusta Helsingin yliopisto ei toiminut asianmukaisesti. Otin yhteyttä professoriliittoon, joka pyysi lakimiehen lausunnon. Lopulta katsoin, ettei hyödytä valittaa, sillä päätös ei olisi muuttunut.”
Laakso palasi tutkijaksi yhdeksän hallintovuoden jälkeen.
”Se oli ihanaa”, hän sanoo.
Hän palasi myös Afrikan demokratisoitumiseen, jota oli tutkinut aiemmin. Työpaikka järjestyi Pohjoismaisesta Afrikka-instituutista Ruotsin Uppsalasta, jonne hän muutti Helsingistä.
Toinen koti on yhä Helsingissä, kesämökki Inarissa.
Vielä yksi ura
Liisa Laakso vilkaisee kelloa ja siirtää läppärinsä kassiin. Kohta Tieteiden talolla alkaa Yliopistojen kehitysyhteistyöverkoston (UniPID) tilaisuus, jossa julkistetaan eettiset ohjeet akateemiselle yhteistyölle globaalin etelän kanssa. Avauspuhe on Laakson.
”Afrikkalaisissa yliopistoissa on isoja poliittisen tutkimuksen tiedekuntia, mutta opetuksen ja tutkimuksen sisältöä on usein rajoitettu.”
”Akateeminen kilpailu kiihtyy. Aion puhua siitä, miten globaalin etelän osallistuminen otetaan reilusti huomioon.”
Kansainvälisessä yhteistyössä opitaan toisilta, Laakso korostaa. Myös hallintomallit leviävät, ja siitä hän on aiemmin todennut näin: ”Kun laaja-alainen tietämys paremman koulutuksen pohjalta lisääntyy, myös vakaan demokratian todennäköisyys kasvaa.”
Laakso jatkaa vielä kulttuuri-instituuteista.
”Afrikkalaisissa yliopistoissa on isoja poliittisen tutkimuksen tiedekuntia, mutta opetuksen ja tutkimuksen sisältöä on usein rajoitettu. On mielenkiintoista nähdä, miten uudet pehmeän vallan käyttäjät vaikuttavat politiikan tutkimuksen sisältöön ja sitä kautta Afrikan maiden politiikkaan.”
”Vielä se ei näy”, hän lisää.
Sitten hän siirtyy työuraansa. Hän sanoo olevansa periksiantamaton, kunnianhimoinen, helposti lähestyttävä ja hyvä kuuntelija. Ja utelias, kuten tutkijan kuuluukin.
Hän toteaa viihtyneensä myös hallinnollisessa työssä.
”Olen ollut tutkijana kohta viisi vuotta. Ehkä voisin tehdä vielä yhden työrupeaman ennen eläkeikää.”
Siis hallinnossa? Siihen Laakso ei enää vastaa.
Lue lisää: Rilli Lappalainen hahmottaa kehityksen ison kuvan
Lue lisää: Timo Olkkonen luotsaa EU-lähetystöä Etelä-Sudanissa
