Vähiten kehittyneiden maiden suhteellinen osuus kehitysavusta on laskenut. Mikä avuksi?
Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n jäsenmaat antoivat vuonna 2013 julkista kehitysapua enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samanaikaisesti vähiten kehittyneiden maiden suhteellinen osuus vastaanotetusta avusta oli ennätyksellisen matala.
Kyse ei ole vain yhdestä poikkeuksellisesta vuodesta.
Kehitysapu vähiten kehittyneisiin eli LDC-maihin on kasvanut hitaammin kuin muihin kehitysmaihin jo vuosia, ilmenee OECD:n vuotuisesta kehitysyhteistyöraportista.
Erikoiseksi tilanteen tekee se, että muissa kehitysmaissa avun merkitys supistuu, kun maat pääsevät kaupallisille lainamarkkinoille ja vastaanottavat ulkomaisia investointeja. Vähiten kehittyneet maat taas ovat hyvin riippuvaisia kehitysavusta. Esimerkiksi vuonna 2011 virallinen kehitysapu käsitti yli 70 prosenttia LDC-maiden ulkomailta saamista tuloista.
OECD:n tämänvuotisen kehitysyhteistyöraportin mukaan tilanne selittyy viime vuosien matalilla lainakoroilla. Jotta avunantajamaan myöntämä laina täyttäisi julkisen kehitysavun ehdot, lainalla tulisi olla 25 prosentin lahja-aste eli lainasta neljänneksen tulisi olla lahjarahaa.
Matalien korkojen vuoksi osa isojen avunantajamaiden lainoista täytti ehdon. Näiden lainojen määrä kasvaa nopeammin kuin täysin lahjamuotoinen kehitysyhteistyö. Koska avunantajamaat myöntävät kehitysluottoja yleensä enemmän keskituloisille maille kuin vähiten kehittyneille, jälkimmäisille tarjottavan lahjarahan määrä on jäänyt jälkeen kasvussa.
Muitakin syitä on, sanoo ulkoministeriön kehitysyhteistyön hallinto- ja oikeusyksikön päällikkö Lotta Karlsson.
”Pitäisin pääsyynä kehitysavun pirstaloitumista liian moniin vastaanottajamaihin. Avun kohdentamiseen vaikuttavat avuntarpeen, kehitystahdon ja tulosten lisäksi esimerkiksi poliittinen ilmasto avunantajamaissa.”
Ennen nykyistä tehtäväänsä Karlsson työskenteli Pariisissa Suomen OECD-edustustossa ja järjestön kehitysapukomitean (DAC) varapuheenjohtajana.
Puolet avusta köyhimmille
Suomi on ajanut aktiivisesti sitä, että puolet kunkin avunantajamaan kehitysavusta kohdennettaisiin vähiten kehittyneisiin maihin. Samaa mieltä on myös YK:n vähiten kehittyneistä maista, rannikottomista valtioista ja pienistä saarivaltioista vastaava apulaispääsihteeri Gyan Chandra Acharya.
YK:ssa hyväksytty nykyinen tavoite on, että vähiten kehittyneille maille suunnattaisiin 20–30 prosenttia kokonaisavusta. Acharya lobbaa sen puolesta, että tavoite nostettaisiin 50 prosenttiin, kun ensi vuonna päätetään uusista kestävän kehityksen tavoitteista.
Äärimmäinen köyhyys keskittyy lähivuosina yhä vahvemmin vähiten kehittyneisiin maihin.
OECD:n kehitysyhteistyöraportissa muistutetaan kuitenkin myös keskituloisten maiden ”itsepintaisista köyhyystaskuista”, joihin pitäisi suunnata paremmin kohdennettua tukea.
”Köyhyyden maantieteestä on olemassa erilaisia tulkintoja. On totta, että keskitulotason maissa elää edelleen lukumääräisesti paljon köyhiä. Äärimmäinen köyhyys keskittyy kuitenkin lähivuosina yhä vahvemmin vähiten kehittyneisiin maihin, kun keskituloisten maiden köyhät onnistuvat nousemaan köyhyysrajan yläpuolelle”, Lotta Karlsson selittää.
Vähiten kehittyneissä maissa köyhyys on syvempää kuin keskitulotason maissa. Maailmanpankin äärimmäisen köyhyyden määritelmä koskee ihmisiä, jotka joutuvat tulemaan toimeen korkeintaan 1,25 Yhdysvaltain dollarilla eli eurolla päivässä.
Äärimmäisessä köyhyydessä elävät ihmiset ansaitsevat keskimäärin 0,9 Yhdysvaltain dollaria eli 70 senttiä päivässä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa he saavat 0,7 dollaria eli reilut 50 senttiä.
Brittiläinen Development Initiatives -järjestö arvioi, että 15 vuoden kuluttua peräti 80 prosenttia äärimmäisessä köyhyydessä elävistä ihmisistä asuu Saharan eteläpuolisen Afrikan vähiten kehittyneissä maissa. Yhdysvaltalainen ajatushautomo Brookings on esittänyt samansuuntaisia laskelmia.
”Syvemmältä on vaikeampi ponnistaa rajan yläpuolelle”, Karlsson toteaa.
Valvontaa ja vastuuta
OECD:n raportin ja Lotta Karlssonin mukaan ratkaisuksi ei käy lainojen lisääminen kaikkein köyhimpiin maihin. Molemmat ovat huolestuneita maiden mahdollisesta ylivelkaantumisesta.
Lainaa ja lahjarahaa käytetään eri kohteisiin.
Karlssonin mielestä lahjaraha käy sosiaalisektorille, koulutukseen, terveydenhuoltoon, hyvään hallintoon, maatalouteen ja ruokaturvaan. Lainat sopivat paremmin infrastruktuurin rakentamiseen, vesi- ja sanitaatiojärjestelmien kohentamiseen sekä teollisuuden ja kaupan edistämiseen.
”Vähiten kehittyneet maat tarvitsevat rahaa erityisesti sosiaali- ja koulutusalalle sekä hyvän hallinnon kehittämiseen. Sen vuoksi on olennaista, että maille taataan riittävästi nimenomaan lahjamuotoista rahoitusta.”
OECD:n raportissa suositellaan kehitysrahoituksen tarkkaa seuraamista ja analysointia, jotta saadaan selville, millä tavoin se olisi tehokkainta ja täyttäisi parhaiten tehtävänsä.
Karlsson uskoo vahvasti siihen, että vastuuta on annettava kehitysmaiden hallituksille. Hän nostaa esiin Euroopan unionin tutkimuksen, jossa arvioitiin yleisen budjettituen vaikuttavuutta kehitysmaissa, joista useat olivat vähiten kehittyneitä maita.
Merkittävin tutkimustulos on Karlssonin mukaan se, että budjettituen ehdollisuus on saanut avunsaajamaat kasvattamaan verokertymäänsä. Suomi on edellyttänyt esimerkiksi Mosambikilta, että sen veroasteen on kasvettava sovitun prosenttiosuuden verran vuosittain, jotta budjettitukea tulisi jatkossakin.
TEKSTI HETA MUURINEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
