Kun liberialainen puhuu sodasta, hän saattaa tarkoittaa maan pitkää sisällissotaa 1990- ja 2000-luvuilla tai sotaa ebolaa vastaan.
Ebolaepidemia piinasi Liberiaa maaliskuusta 2014 viime kesään asti. Hallitus rajoitti voimakkaasti liikkumista. Etenkin naiset köyhtyivät, sillä maataloustuotteita oli vaikea myydä. Nyt toreilla on taas elämää, mutta jälleenrakennus kestää vielä pitkään. Neljä viidestä liberialaisesta elää alle 1,20 eurolla päivässä. Epidemian aikana talouskasvu hidastui ja monet menettivät elinkeinonsa. Ebolasta selviytyneitä ja heidän läheisiään syrjitään edelleen.
KUVAT VILLE PALONEN
TEKSTI MINNA ELO
Kirjoittaja työskentelee verkkotuottajana Kirkon Ulkomaanavussa.
West Pointin slummissa asuu yli 75 000 ihmistä. Slummi on torialueen kupeessa Liberian pääkaupungissa Monroviassa. Puhdasta vettä ja viemäröintiä ei ole. Alueella on vain muutama yleinen käymälä. Ebolaepidemian aikana viranomaiset sulkivat ainoan tien slummiin ja eristivät alueen. Asukkaat protestoivat, sillä ruoasta oli pulaa eikä ebolaan menehtyneiden ruumiita voitu kuljettaa pois. Muutaman viikon jälkeen karanteeni lopetettiin.
Ebolaepidemian aikana monet perheet joutuivat syömään siemenviljansa. Omai Toka, 46, korjaa riisisatoa Gohnin kylässä Grand Cape Mountin maakunnassa Liberian ja Sierra Leonen rajalla.
”Sadosta riittää syötävää perheelle puoleksi vuodeksi”, hän kertoo.
Suuri osa maaseudun ihmisistä tuottaa lähes kaiken ruokansa itse. Toka osti siemenriisinsä Kirkon Ulkomaanavun tuella.
Monen liberialaisen oli aluksi vaikea uskoa ebolaa todeksi. Luottamusta viranomaisia kohtaan ei juuri ollut, eikä moni osaa lukea. Viranomaiset ja järjestöt tekivät paljon valistustyötä. Vapaaehtoisia koulutettiin kiertämään kyliä, radiokanavilla soitettiin valistuskappaleita. Teiden varsilla on yhä valistustauluja, jotka muistuttavat taudin oireista ja hyvästä hygieniasta. Maakuntien rajoilla on tiesulkuja, joissa kädet pestään kloorivedellä ja kuume mitataan.
Sähkögeneraattorin kimpussa ahertaa Beatrice Tengbeh, 24. Hän opiskelee Liberia Opportunities Industrialization Centres -ammattikoulutuskeskuksessa Buchananin kaupungissa. Ebolaepidemian aikana hallitus sulki koulut puoleksi vuodeksi. Uudet opiskelijat aloittivat elokuun lopussa. He ovat etupäässä 20–30-vuotiaita. Moni heistä lukee tai kirjoittaa kehnosti. Sotien vuoksi peruskoulu jäi monelta liberialaiselta käymättä.
Poljettava Butterfly-ompelukone hyrrää. Christine Joe, 22, opiskelee ompelua äitien kerhossa Buchananin kaupungissa. Koulutus kestää yhdeksän kuukautta.
”Sain ensimmäisen lapseni 15-vuotiaana. Jätin koulun kesken. Ompelen lastenvaatteita ja myyn niitä kylässä. Tulen sillä toimeen ja autan myös vanhempiani.”
Teiniraskaudet yleistyivät entisestään ebolaepidemian aikana, koska koulut suljettiin ja nuoret jäivät toimettomiksi. Äitien kerhossa naiset voivat opetella ammattitaitoja, kuten ompelua, saippuan valmistusta ja leivontaa.
Iloinen puheensorina kuuluu Buchananin äitien kerhon leivontaosastolta. Mercy Gardea on juuri paistanut munkkirinkilöitä myyntiin. Gardean mies häipyi, kun tämä alkoi odottaa neljättä lastaan neljä vuotta sitten. Kerhon äidit tarjoavat toisilleen vertaistukea.
”Epidemian aika oli hyvin vaikeaa. Koulut ja äitien kerho olivat kiinni kahdeksan kuukautta”, Gardea kertoo.
Abee Kromah, 27, kitkee yksivuotiaan Sekou Kromahin kanssa viljelykoulun kassavapeltoa Kpendekorin kylässä Grand Cape Mountin maakunnassa. Viljelykoulu vahvistaa yhteisöjen ruokaturvaa, ja myös Suomen ulkoministeriö tukee sitä.
Abee Kromah on eronnut viiden lapsen äiti. Hän ei ole juurikaan saanut käydä koulua mutta ponnistelee, jotta omat lapset voisivat kouluttautua.
”Tulen tänne joka päivä, sillä haluan oppia”, hän sanoo päättäväisenä.
Hän aikoo kasvattaa vihanneksia myytäväksi.
Fatu Cooper, 39, viljelee kaalia käytetyissä sementtisäkeissä talonsa seinustalla Wakan kylässä Montserradon maakunnassa, tunnin ajomatkan päässä Monroviasta. Vihanneksia ei aiemmin voinut viljellä sadekaudella, sillä rankat sateet ja tulvat huuhtoivat siemenet ja taimet mennessään.
”Nyt voimme kylvää ja saada satoa ympäri vuoden”, hän kertoo.
Project New Outlook -järjestö auttaa naisia esimerkiksi jakamalla siemeniä ja neuvomalla lannoitteiden käytössä ja kompostin perustamisessa. Kirkon Ulkomaanapu tukee järjestöä.
Kanankasvatus parantaa leskien ja yksinhuoltajaäitien toimeentuloa maaseudulla. Parinkymmenen kanan hoito vie vain parikymmentä minuuttia päivässä, joten aikaa jää myös peltotöille. Tuoreet munat käyvät hyvin kaupaksi. Yli 90 prosenttia kananmunista tuodaan ulkomailta, ja ne ovat usein vanhoja. Ebolaepidemian aikana kananrehua oli vaikea saada, ja kanat piti laskea vapaiksi etsimään ravintoaan. Monet kanat kuitenkin jatkoivat munimista vanhaan paikkaan. Nyt rehua taas saa.
