Nepalissa tapahtui tuhoisa maanjäristys 25. huhtikuuta. Jälkijäristyksiä tulee yhä päivittäin, mukaan lukien 12. toukokuuta tapahtunut isompi järistys. Ainakin 8500 ihmistä on kuollut, mukana myös ulkomaisia turisteja. Yli 600 000 taloa tuhoutui joko täysin tai osittain jättäen arviolta 3 milj. ihmistä kodittomiksi. Tuhannet koulurakennukset ovat käyttökelvottomia, ja koulua käydään usein paikoin telttojen alla. Sadekausi on pian alkamassa, ja ihmisiä on vailla kattoa pään päällä. Vertailun vuoksi: Nepalin kymmenvuotisen sisällissodan aikana kuoli n. 13 000 ihmistä.
Hallitus on kutsunut koolle kansainvälisen konferenssin 25. kesäkuuta mobilisoidakseen tukea maan jälleenrakentamiseen. Arvioiden mukaan tukea tarvitaan ainakin 5 miljardia dollaria, ja työ tulee kestämään monia vuosia.
Asuin itse Kathmandussa lähes 10 vuotta. Olimme perheeni kanssa muuttaneet Australiaan lokakuussa 2014 eli emme olleet Nepalissa järistyksen sattuessa. Vietin Kathmandussa viikon kahden ison järistyksen välissä tehden mm. tilannearviota IDEAn työn jatkosta. Työmme on tukea Nepalin perustuslain teknistä valmistelua sekä saattaa perustuslain pykälät ja keskustelut ymmärrettäviksi myös tavallisille kansalaisille.
Kun järistys 25. huhtikuuta iski, Nepalin perustuslakia säätävä kokous oli jälleen kerran tuumaustauolla. Uuden perustuslain tekeminen on osa Nepalin rauhansopimusta, joka solmittiin marraskuussa 2006 maoistien ja muiden poliittisten puolueiden välillä. Rauhansopimus kirjasi maan alueellisen ja ryhmien välisen eriarvoisuuden ja syrjimisen lopettamisen uuden perustuslain yhdeksi tärkeimmäksi päämääräksi.
Uutta perustuslakia on tehty jo vuodesta 2008, ja nykyinen parlamentti on jo toinen tähän tehtävään vaaleilla (2013) valittu kokous. Maan ja hallituksen prioriteetit ovat ymmärrettävästi tällä hetkellä humanitaarisen avun perille saamisessa ja tuhojen välittömässä korjaamisessa. Olisi kuitenkin tärkeää, että työ keskeneräisen perustuslain loppuunsaattamiseksi saataisiin pian käyntiin, ja että tätä prosessia myös kehitysyhteistyön kautta tuettaisiin.
Tässä kolme perustelua:
- Ei kehitystä ilman perusoikeuksia? Avunantajat ovat jo jonkun aikaa olleet väsyneitä pitkittyneeseen siirtymävaiheeseen ja yhä vaan keskeneräiseen perustuslakiin. Kahdenvälisten yhteistyöhankkeiden painopiste on siirtynyt rauhanprosessin tukemisesta nk. perinteisiin kehitysyhteistyön alueisiin: koulutukseen, vesi- ja energiasektorille, terveydenhoitoon. Tämä on ollut myös hallituksen selkeä toive ja viesti avunantajille. Minun on kuitenkin vaikea nähdä miten Nepal, yli viisi vuosikymmentä perinteisen tuen vastaanottajana ja yhä vähiten kehittyneiden maiden kategoriaan kuuluvana, saisi tuloksia aikaan esim. koulutuksessa, jos maan kansalaisten yhdenvertaiset mahdollisuudet takaava perustuslaki on kesken ja kiistanalainen. Kuten myös Seira Tamang kirjoitti Kathmandu Postissa pian järistyksen jälkeen: olisi ollut epärealistista odottaa, että feodaalinen ja korruptoitunut järjestelmä olisi yhdessä yössä muuttunut avoimeksi ja tehokkaaksi avun koordinoijaksi. Nepal tarvitsee poliittisia uudistuksia. Uusi perustuslaki ei myöskään muuta mitään yhdessä yössä, mutta ilman sitä uudistuksille ei ole mitään pohjaa tai inspiraatiota.
- Kuinka kauan on liian kauan? Perustuslaki on myös osa rauhansopimusta, joka solmittiin vuonna 2006. Rauhansopimuksen mukaiset vaalit on pidetty, maoistien armeija on integroitu ja hajotettu, väliaikainen perustuslaki (2007) korvasi vuoden 1990 kuningaskunnan perustuslain. Silti tehtävää on vielä paljon: totuus ja sovinto -komission ja kadonneiden kohtalon selvittämiseen tähtäävän komission asettaminen, maareformin aloittaminen ja perustuslain loppuunsaattaminen. On totta, että vuodesta 2006 alkaa olla kauan, mutta jos Jean Paul Lederachia on uskominen ”rauhansopimusten täytäntöönpano kestää yleensä yhtä kauan kuin sitä edeltänyt sota”. Nepalin tapauksessa se olisi kymmenen vuotta. Se on pitkä aika projektihallinnolle, mutta melko lyhyt aika kansakunnan historiassa kuten myös Olli Ruohomäki ulkoministeriöstä on todennut. Mietitäänpä vaikka Suomen sotien historiaa ja niistä toipumista.
- Missä päätökset tehdään? Maanjäristys jos mikä paljasti Nepalin vallan ja resurssien lähes täydellisen keskittymisen Kathmanduun. Kaikki päätöksenteko ja avustustoimet täytyi hoitaa Kathmandusta, vaikka pahiten tuhoutuneet alueet olivat kaukana ja teiden pääsemättömissä. Paikalliset toimijat tekivät parhaansa niukoin resurssein. Nepal tarvitsee kipeästi vallan, päätöksenteon ja resurssien hajauttamista aluekeskuksiin ja paikalliselle tasolle. Periaatteessa mikään ei estäisi paikallishallinnon lujittamista, mutta poliittista tahtoa ei ole 20 viimeisen vuoden aikana löytynyt. Viimeisistä paikallisvaaleista on pian kaksikymmentä vuotta aikaa. Perustuslaki kaavailee Nepalista liittovaltiota, jossa osavaltioilla olisi perustuslain takaamat valtaoikeudet ja velvollisuudet. Liittovaltion luonne, aluerajat ja osavaltioiden nimet ovat olleet myös perustuslain isoin yksittäinen kiistakysymys.
Voisiko järistys olla Nepalin uusi mahdollisuus? Nepalin historiassa on ennenkin menty eteenpäin äkillisten tapahtumien avaamasta mahdollisuudesta. Myös muualla maailmassa luonnonkatastrofit ovat joskus avittaneet poliittisia prosesseja, kuten tapahtui tsunamin jälkeen Acehissa, jossa osapuolet alkoivat katsoa maakunnan tulevaisuutta uudella tavalla.
Nepalin suurin toivo on tavallisten kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan vastauksessa kriisiin. Viimeisen kuukauden aikana on syntynyt uudenlaisia yhteistyökuvioita, uudenlaista osallistumista. Vapaaehtoistyö on taas vapaaehtoistyötä, kastijaot ovat – ainakin hetkeksi – väistyneet, nuoriso on näyttänyt luovuutensa ja epäitsekkyytensä. Sosiaalinen media on mahdollistanut keskinäisen yhteydenpidon, tiedonkulun ja yhteyden maailmaan; valtiovalta on voinut vain koettaa pysyä ajanhermolla ja avata omat Twitter-tilinsä järistyksestä tiedottamiseen. Tämä tuntuu valovuodelta vuoden 2001 jälkeiseen kuningasperheen tragediaan, jolloin tiedotus pimennettiin ja maa sulkeutui.
Jälkijäristyksiä tulee yhäkin. Jälkipyykkiä ennakoimisesta, varautumisesta ja avun tehokkaasta ja parhaasta käytöstä käydään vielä pitkään. Tämäkin keskustelu osuu demokratian ytimeen. Kuinka avointa, osallistavaa, kritiikillekin altista ja opiksi ottavaa keskustelua poliittiset päättäjät ja virkakoneisto sekä myös kansainvälinen yhteisö on valmis kansalaisten kanssa maanjäristyksen seurauksista käymään? Toivottavaa on, että kesäkuun 25. suunniteltua kokousta demokratian vahvistamista ei unohdeta tai lykätä ainakaan maanjäristykseen vedoten.
