Teksti Bill McKibben

Meillä on vastuu ilmastopakolaisista

Hiilidioksidipäästömme eivät pysähdy valtioiden rajoille. Myöskään myötätuntomme ei pitäisi toimia niin, kirjoittaa ympäristötieteilijä Bill McKibben.

Viime marraskuussa, kaikkien aikojen aktiivisimman hurrikaaniajan ollessa päättymäisillään, kaksi valtavaa myrskyä – Eta ja Iota – runteli Keski-Amerikkaa. Myrskyjen jälkivaikutuksia seurannut Washington Postin toimittaja haastatteli hondurasilaista Blanca Costaa, jonka turvapaikka oli moottoritien ylikulkusillan alla. Hän oli elättänyt kahta tytärtään keräämällä jätteitä ja omisti kolme jätekuormia vetävää hevosta. Mutta nyt hevoset olivat hukkuneet. ”Nyt on vain pärjättävä jalan, mutta se on paljon vaikeampaa”, kertoi 40-vuotias Costa, yksi noin sadasta sillan alle paenneesta ihmisestä.

Myrskyt aiheuttivat Keski-Amerikassa valtavia tuhoja. Varhaisten arvioiden mukaan ne tekivät Hondurasin bruttokansantuotteeseen noin 40 prosentin loven. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että iso joukko ihmisiä on lähtenyt tuolta alueelta liikkeelle.

Kun ilmastosta johtuvat katastrofit iskevät, suurin osa ihmisistä ei halua tai heidän ei tarvitse muuttaa kauas. Jos kuivuus ajaa maatilan konkurssiin, työntekijät yleensä etsivät uutta työtä mahdollisimman läheltä kotejaan. Kun äärimmäiset sääolot tuhoavat koteja, ihmiset etsivät väliaikaista suojaa, eivät pysyvää uudelleen sijoitusta. Mutta epäsuotuisten sääolosuhteiden käydessä yhä äärimmäisemmiksi – ja näin tulee käymään – ihmisten on muutettava yhä kauemmas.

Minkä tahansa moraalisen laskutavan mukaan, Yhdysvaltojen pitäisi kantaa oma vastuunsa Keski-Amerikasta tulevista ilmastopakolaisista.

On tietysti täysin epäoikeudenmukaista, että Honduras, joka ei ole tehnyt juuri mitään aiheuttaakseen ilmastokriisin, maksaa siitä niin rankasti. Hevosen vetämillä vaunuilla jätteitä keräävä ihminen ei juuri aiheuta hiilidioksidipäästöjä, verrattuna 310 hevosvoiman Ford Broncolla ajavaan yhdysvaltalaiseen.

Minkä tahansa moraalisen laskutavan mukaan, Yhdysvaltojen pitäisi kantaa oma vastuunsa Keski-Amerikasta tulevista ilmastopakolaisista. Ylittävät he kansainväliset rajat tai eivät, Yhdysvaltojen pitäisi tehdä heidän pakomatkastaan mahdollisimman turvallinen ja inhimillinen.

Ensisijaisena tavoitteena pitäisi olla lämpötilan nousun rajoittaminen niin, että entistä harvempien ihmisten on pakko lähteä kodeistaan. Seuraavaksi tärkeintä on hallita väistämättömän pakolaisuuden jättämää traumaa. Pitävät hallitukset asiasta tai eivät, miljoonat ihmiset ovat jo lähdössä liikkeelle selvitäkseen ilmastokriisistä. Erityisesti Yhdysvaltojen pitäisi vastata tähän muuten, kuin muureilla, häkeillä tai presidentti Joe Bidenin hallituksen käyttämällä ankaralla varoituksella ”pysykää poissa”.

Ilmastopakolaiset eivät suuntaa Yhdysvaltoihin omasta halustaan. Heillä ei ole valinnan varaa, ja heidän pakomatkansa on vähintään yhtä traumaattinen kuin myrskyt, jotka pakottivat heidät lähtemään. Perheet hajoavat, ja ihmiset matkaavat vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Jotkut kuolevat, toiset tapetaan ja vielä useammat joutuvat ryöstöjen, riiston ja pahoinpitelyjen kohteiksi.

Rajojen militarisointi on nykyisin isoa liiketoimintaa.

Kansainväliset rajat ovat usein pääsyy siirtolaisten kokemiin vaaroihin, kuolemaan ja kärsimyksiin. Kun epätoivoisilta ihmisiltä kielletään oikeus ylittää raja turvallisesti ja laillisesti, heidän on pakko tehdä se pimeässä, autiomaiden ja valtamerten poikki, aitojen ja muurien yli.

Lisäksi rajojen militarisointi on nykyisin isoa liiketoimintaa. Yksityiset turvayritykset vartioivat rajoja tehdäkseen voittoa. Ne ovat tehneet hallituksen kanssa miljardien dollarien sopimukset metsästääkseen, ottaakseen kiinni ja vangitakseen siirtolaiset ja pakolaiset.

Tämä militarisointi on liiketoimintaa, jossa käytetään entistä enemmän uutta teknologiaa. Rajoilla partioivat nyt droonit, samalla kun kasvojen tunnistuslaitteet ja tehokkaat tekoälyjärjestelmät tunnistavat ja jäljittävät ihmisiä yrittäen saada heidät kiinni. Monet teknologiayritykset, joiden yrityskuvat on muokattu hyväntahtoisiksi, ovat itse asiassa vahvasti mukana tarkkailemassa ihmisiä, jotka yrittävät paeta maailman vaikeimpiin ja vaarallisimpiin kuuluvia olosuhteita.

Yritykset, jotka parhaillaan hyötyvät siitä, että rajoista on tehty kuolemanloukkuja, eivät aio lopettaa tuottoisaa liiketoimintaansa. Samalla hallitukset pitävät kiinni omasta ”tiukasta siirtolaispolitiikastaan” eivätkä peräydy ilman taistelua. Siirtolaisille ja pakolaisille oikeutta vaativat protestoijat ovat voittaneet siirtolaisuutta koskevia käytännön kamppailuja. Lisäksi aktivistit ja ammattiyhdistykset ovat ajaneet yrityksiä hylkäämään rajanvalvonta- ja pidätyssopimuksensa. Sijoittajat ovat myös huomanneet tämän, viimeksi on nostettu esiin Microsoftin siteet Yhdysvaltojen siirtolais- ja tulliviranomaisiin.

Ilmastoliikkeen on nyt toimittava ja osoitettava solidaarisuutta siirtolaisuus- ja pakolaisaktivisteille. On tuettava heidän työtään turvallisen ja laillisen siirtolaisuuden turvaamiseksi. Olisi mietittävä, miten voimme auttaa vaarallisen matkan tekeviä ihmisiä, miten voimme järjestää heille merkityksellistä työtä sekä tarjota koulutusta, asumista ja terveydenhuoltoa, heidän etsiessään uusia asuinpaikkoja. Olisi myös pohdittava, miten voimme rakentaa yhteisöjä sekä uusille tulijoille että entisille asukkaille.

Nämä kysymykset ovat hämmentäneet jo monen maan politiikkaa. Ne eivät kuitenkaan katoa, päinvastoin, ja niihin on tartuttava kaikkien ilmastopakolaisten tilanteen parantamiseksi. Omat hiilidioksidipäästömme eivät pysähdy valtioiden rajoille. Myöskään myötätuntomme ei pitäisi toimia niin.

© Project Syndicate

Bill McKibben on ympäristötieteilijä Middleburyn Collegessa. Hän on American Academy of Arts and Sciencesin jäsen ja yksi 350.org. -järjestön perustajista.

Englannin kielestä suomentanut Outi Einola-Head.

Lue lisää: Kun tulva iski Keniassa, Noora Mäkelä lähti selvittämään, onnistuiko hätäapu

Lue lisää: Mitä kuuluu unohdetuille pakolaisille Bangladeshissa, Syyriassa ja Jemenissä?