Yli 800 miljoonaa eli joka kymmenes maailman ihminen ei saa ruoastaan riittävästi energiaa. Pitkään jatkuneen hyvän kehityksen jälkeen nälkäisten määrä taas lisääntyy.
Nälkäisten ihmisten määrä ja suhteellinen osuus maailman väestöstä laskivat lupaavasti vuoteen 2015 asti. Miksi luvut kääntyivät sen jälkeen kasvuun, tutkija Kaisa Karttunen?
Sään ääri-ilmiöt vaikeuttivat ruoantuotantoa eri puolilla maailmaa. Kuivuus koetteli Saharan eteläpuolista Afrikkaa ja Keski-Amerikkaa, myrskyt ja tulvat Aasiaa. Samaan aikaan Latinalaisessa Amerikassa talous sakkasi, ja etenkin Venezuelassa ja Boliviassa nälkäisten määrä lisääntyi. Afrikassa yhä jatkuvat konfliktit heikensivät ruokaturvaa muiden muassa Etelä-Sudanissa, Koillis-Nigeriassa ja Somaliassa.
Köyhillä ihmisillä ei ole varaa sen enempää tuottaa kuin ostaa itselleen riittävästi ruokaa.
Eniten nälkäisten määrä ja osuus lisääntyivät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jossa jo entuudestaan maatalouden tuottavuus on heikointa ja väestönkasvu suurinta maailmassa. Köyhillä ihmisillä ei ole varaa sen enempää tuottaa kuin ostaa itselleen riittävästi ruokaa.
YK:n kestävän kehityksen tavoitteista toinen pyrkii poistamaan maailmasta nälän vuoteen 2030 mennessä. Miten tavoitteeseen päästään?
Ensin on onnistuttava ensimmäisessä tavoitteessa eli poistettava köyhyys. On myös parannettava sukupuolten tasa-arvoa ja toimittava tosissaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Eri toimijoiden on lisättävä yhteistyötä niin paikallisella, kansallisella kuin globaalillakin tasolla.
Samalla on autettava kehitysmaiden pienviljelijöitä sopeutumaan muutokseen, jotta vaikeutuvissa olosuhteissa voidaan vastaisuudessakin tuottaa ruokaa. Sitä varten tarvitaan tutkimusta muiden muassa ilmastokestävistä kasvilajeista ja tehokkaista kastelujärjestelmistä. Se taas vaatii huomattavasti nykyistä suurempaa panostusta maatalouden kehittämiseen.
Viljelijöille on myös tarjottava koulutusta, neuvontaa ja turvaverkkoja. Iso osa kehitysmaiden pientuottajista elää kädestä suuhun, ja heille kasvilajin vaihtaminen tai uuden viljelymenetelmän omaksuminen on aina taloudellinen riski.
Mikä yhdistää suomalaista ja esimerkiksi sambialaista viljelijää?
Luonnonlait. Lisäksi kaikkialla ruoantuotanto vaatii maata, vettä, siemeniä, työvoimaa, pääomia. Mittakaava on tietenkin erilainen, vaikka Sambiassakin on maatiloja, jotka ovat suurempia ja koneistetumpia kuin Suomessa. Kehitysmaiden maatalous ei ole vain kuokkaviljelyä.
Entä erottaa?
Sambian kaltaisessa kehitysmaassa viljelijöillä ei ole järjestelmää, jolla suojautua taloudelliselta riskiltä. Vaihtuvien sääolojen aiheuttamilta satotappiolta suojaavat vakuutukset ovat useimmille liian kalliita. Suomessa valtio maksoi aikoinaan viljelijöille satovahinkokorvauksia, mutta nyt he kustantavat itse omat vakuutuksensa. Ääritilanteessa, kuten viime kesän kuivuuden jälkeen, valtio kuitenkin ohjasi ylimääräisiä budjettivaroja viljelijöiden tueksi.
TEKSTI TIINA KIRKAS
KUVA SAMULI SIIRALA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
