Puoli vuosisataa sitten Pohjoismaat paransivat maailmaa yhteisillä hankkeilla. Nyt työtä tehdään omillaan, vaihtelevin tavoin ja osin eri puolilla maailmaa.
Yhteispohjoismainen kehitysyhteistyö käynnistyi vuonna 1958, kun Ruotsi, Norja ja Tanska perustivat opetussairaalan Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin.
Yhteistyö jatkui Tansaniassa, jossa Suomikin rakensi opetuskeskusta Kibhasassa vuonna 1963 ja koulutti maatalousammattilaisia Mbeyassa vuonna 1971.
Tansaniassa ja Keniassa perustettiin pohjoismaisin voimin myös osuustoimintatiloja. Mosambikissa kehitettiin maataloutta.
Yhteistyö oli keino keskittää Pohjoismaiden osaamista ja vähiä varoja Afrikan olojen parantamiseksi. Yhteishankkeiden hallinta osoittautui kuitenkin hankalaksi, ja 1980-luvulta lähtien Pohjoismaat keskittyivät kahdenväliseen kehitysyhteistyöhön omien kumppaniensa kanssa.
Vielä 1990-luvulla Pohjoismaat työskentelivät kuitenkin lähes samoissa maissa, enimmäkseen Afrikassa. Tekemisen tapakin oli hyvin samanlainen, joten yleisesti alettiin puhua kehitysyhteistyön pohjoismaisesta mallista.
Ruotsalaisen tutkijan Bertil Odénin mukaan Pohjoismaat tyypillisesti tukivat matalan tulotason maita ja YK-järjestöjen työtä. Tuki oli suurelta osin lahja-apua, ja vastaanottajat saivat vaikuttaa yhteistyöohjelmien sisältöön ja toteutukseen.
Lisäksi pyrkimys oli erottaa kehitysapu kotimaisten yritysten viennin edistämisestä, vaikka esimerkiksi Norja lahjoittikin kumppaneilleen kalastustroolareita ja Suomi kuorma-autoja myöhemmän kaupallisen yhteistyön toivossa.
Pohjoismaita yhdisti myös eteläisen Afrikan vapautusliikkeiden tukeminen, joka jatkui kehitysyhteistyönä vastaitsenäistyneissä tai enemmistövaltaan siirtyneissä valtioissa, kuten Namibiassa.
Norja hakee näkyvyyttä
Enää ei voida puhua käytännön kehitysyhteistyön pohjoismaisesta mallista, vaikka politiikkatasolla esimerkiksi Maailmanpankissa Pohjoismailla on yhteinen äänestysryhmä Baltian maiden kanssa.
Lisäksi Tanska, Ruotsi ja Suomi jatkavat yhä työtään Tansaniassa, Keniassa ja Mosambikissa. Varsinkin Ruotsi vaikuttaa vahvasti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.
Norja sitä vastoin on suunnannut kehitysyhteistyötään muun muassa Etelä-Amerikkaan. Se on perustanut trooppisia sademetsiä suojelevan säätiön, joka tarjoaa valtioille rahaa vastineeksi siitä, että niiden metsät säilyvät ilmastonmuutosta hillitsevinä hiilinieluina.
Eniten rahoitusta ovat saaneet Kolumbia ja Brasilia. Viime vuonna tuki tosin väheni, kun metsähakkuut jälleen lisääntyivät Brasilian Amazonasissa.
Latinalaisen Amerikan lisäksi Norja torjuu metsäkatoa Keski-Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa. Samalla se hyvittää omia hiilidioksidipäästöjään, joita se ei ainoana Pohjoismaana ole onnistunut vähentämään Kioton sopimuksen vaatimalle tasolle maan rajojen sisällä tapahtuvilla toimenpiteillä.
Norjan kehitysyhteistyön linja poikkeaa muista Pohjoismaista jo siksi, että se ei kuulu Euroopan unioniin. Siksi Norjan on etsittävä muita väyliä toimiakseen globaaleilla areenoilla, sanoo kehityspolitiikkaa seuraavan Development Today -verkkojulkaisun päätoimittaja Bjørn H. Amland.
”Norjalaiset poliitikot käyttävät kehitysyhteistyövaroja aloitteisiin, joilla luodaan poliittisia verkostoja, edistetään kansallisia etuja ja aikaansaadaan näkyvyyttä kansainvälisessä politiikassa.”
Yksi tärkeimmistä aloitteista on juuri sademetsiä suojeleva Rainforest Foundation Norway, Amland sanoo.
”Se on lisännyt merkittävästi pohjoismaisen öljyvaltion näkyvyyttä kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.”
Norja tukee taloudellisesti myös maita ja alueita, joissa se on toiminut rauhanvälittäjänä. Esimerkkejä ovat Sri Lanka, Palestiina ja Kolumbia.
Norjassa kaikki puolueet ovat sitoutuneet käyttämään prosentin bruttokansantulosta kehitysyhteistyöhön. Nykyisen hallituksen pääministeri Erna Sohlberg painottaa tyttöjen koulutusta sekä humanitaarista apua konfliktialueilla ja niiden läheisyydessä. Viime vuonna Norja ohjasikin eniten rahaa Syyriaan, Afganistaniin ja Etelä-Sudaniin.
Tavanomaisen kehitysyhteistyön ohella Norjan näkyvyyttä kehitysmaissa lisää valtiollinen kehitysrahoitusyhtiö Norfund, joka on 2,5 miljardin euron pääomalla Pohjoismaiden suurin.
Aina vain ykkönen
Aikoinaan kehitysyhteistyön pohjoismainen malli perustui yhteiseen arvopohjaan. Työn lähtökohtina ja tavoitteina olivat ihmisoikeudet, demokratia ja sukupuolten tasa-arvo. Pyrkimys oli myös vahvistaa kehitysmaiden taloutta ja vähentää köyhyyttä.
Nyt arvopohja on murenemassa, ja Ruotsin on aikaisempaa vaikeampaa löytää kumppaneita köyhyyden vastaiseen taisteluunsa, totesi Ruotsin kehitysapuviraston SIDAn johtaja Carin Jämptin Development Todayn haastattelussa viime helmikuussa.
”Seksuaali- ja lisääntymisoikeuskysymyksissä olemme samaa mieltä muiden Pohjoismaiden ja pohjoiseurooppalaisten avunantajien kanssa, mutta muutoin entisenlaista yhteistyötä ei juurikaan ole.”
Jämptin toimi Ruotsin kehitysministerinä vuosina 2003–2006. Haastattelussa hän kaipasi vuosituhannen alkua, jolloin hänen lisäkseen monet uskoivat, että kansainvälisillä sopimuksilla voidaan poistaa köyhyys ja pysäyttää ilmastonmuutos.
Tuolloin esimerkiksi Ruotsin valtiopäivät päätti, että globaali kehitys on otettava huomioon kaikessa poliittisessa päätöksenteossa.
Nyt Ruotsi haluaa toteuttaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteet ensimmäisenä maailmassa niin kotimaassa kuin muuallakin.
Ruotsin kehitysyhteistyö noudattaa maan nykyistä feminististä ulkopolitiikkaa. Se tarkoittaa, että kehitysyhteistyön suunnittelussa, päätöksenteossa, toteutuksessa ja seurannassa huomioidaan sukupuoli- ja valtanäkökulma. Tytöt ja naiset ovat työn keskiössä.
Kehitysministeri Isabella Lövin painottaa myös luonnonvarojen kestävää käyttöä, valtamerten suojelua ja ilmastonmuutoksen torjuntaa. Ruotsi tukee merkittävästi muun muassa YK:n ilmastorahastoa.
Syksyn valtiopäivävaalien jälkeinen uusi hallitus tuskin muuttaa merkittävästi kehityspolitiikan linjauksia, jotka on laadittu vuosille 2018–2022. Ruotsidemokraatteja lukuun ottamatta kaikki puolueet ovat sitoutuneet käyttämään prosentin bruttokansantulosta kehitysyhteistyöhön.
Viime vuonna Ruotsi oli ainoa teollisuusmaa, joka antoi kehitysapua yli prosentin bruttokansantulostaan.
Muiden Pohjoismaiden tavoin Ruotsi on lisännyt humanitaarista apuaan kriisialueilla. Tänä vuonna eniten varoja on ohjattu Afganistaniin, Somaliaan ja Kongon demokraattiseen tasavaltaan.
Ruotsin mainetta maailman parhaana kehitysrahoittajana heikentävät valtiollisen kehitysrahoitusyhtiön Swedfundin taloudelliset tappiot ja ulkopuolisessa arviossakin äskettäin vaatimattomiksi todetut kehitysvaikutukset.
Tanska ensin!
Tanska torjuu virallisten linjausten mukaan kehitysyhteistyöllään maahanmuuttoa Afrikasta ja Lähi-idästä Tanskaan. Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian mukaan tarkoitus on puuttua siirtolaisuuden ja pakolaisuuden “juurisyihin”, joita ovat muiden muassa työttömyys, väestönkasvu ja sukupuolten epätasa-arvo.
Siksi Tanska haluaa luoda nuorille työpaikkoja ja tarjota naisille koulutusta sekä seksuaali- ja lisääntymisterveysvalistusta etenkin Afrikassa.
Samaan aikaan Tanska ohjaa entistä enemmän kehitysyhteistyövaroja humanitaariseen apuun Syyriassa ja Somaliassa. Lisäksi se tukee pakolaisia naapurimaiden leireillä, jotta heidän ei tarvitse hakea turvaa Euroopasta. On edullisempaa auttaa pakolaisia heidän kotiseudullaan kuin Tanskassa, hallitus perustelee.
Tanska myös palkitsee valtioita, jotka vastaanottavat palautetut turvapaikanhakijat. Hallituksen mielestä kehitysyhteistyön vastineeksi valtioiden on huolehdittava kansalaisistaan.
Norjan tavoin Tanska on sopinut esimerkiksi Afganistanin viranomaisten kanssa turvapaikanhakijoiden palautuksesta. Kaikkiaan Afganistan vastaanottaa huomattavan suuren osan pohjoismaisesta kehitysavusta, josta osa “maksetaan” maiden toteuttamana siviilikriisinhallintana.
Tanska on Pohjoismaista pioneeri yksityissektorin houkuttelemisessa sijoittamaan kehitysmaihin. Valtio on perustanut yhdessä kehitysrahoitusyhtiö IFU:n kanssa kolme rahastoa, joiden tuotonjaossa yksityiset sijoittajat ovat etusijalla.
Esimerkiksi kaksi vuotta sitten perustettu SDG-rahasto pyrkii edistämään YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Se investoi yrityksiin Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Euroopassa yhteistyössä tanskalaisten yritysten kanssa.
Tavoite on kasvattaa rahaston pääoma neljään miljardiin euroon vuoteen 2023 mennessä.
Viime vuonna Tanska käytti 0,72 prosenttia bruttokansantulostaan kehitysyhteistyöhön, kun osuus vuonna 2010 oli 0,91 prosenttia.
Nykylinjausten mukaisesti iso osa varoista ohjautuu humanitaariseen apuun ja yritysyhteistyöhön, eikä rahaa liikene entiseen tapaan pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön, sanoo vanhempi tutkija Lars Engberg-Pedersen Tanskan kansainvälisen politiikan instituutista.
”Kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä on helpompi leikata kuin esimerkiksi Maailmanpankin tai EU:n monenkeskisestä rahoituksesta.”
Muutoin Engberg-Pedersen kaipaa Pohjoismailta arvojohtajuutta YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttajina. Se vaatii tietenkin nykyistä tiivimpää yhteistyötä.
”On tärkeää, että pienet mutta vauraat Pohjoismaat suhtautuvat tavoitteisiin vakavasti, toimivat näyttävät siten muille mallia.”
Pieni ja perinteinen
Ainoana Pohjoismaana Suomi ilmoittaa julkisesti, että sen kehitysyhteistyö pohjaa nimenomaan pohjoismaisen yhteiskunnan arvoihin ja lähtökohtiin. Työssä painottuvat tyttöjen ja naisten oikeudet, työ ja toimeentulo, demokratia sekä vesi, energia ja luonnonvarojen kestävä käyttö.
Tavoite on Ruotsin tavoin poistaa maailmasta köyhyys ja eriarvoisuus.
Suomi käyttää kehitysyhteistyöhön kuitenkin huomattavasti vähemmän rahaa kuin muut Pohjoismaat. Viime vuonna bruttokansantulo-osuus oli 0,41 prosenttia, ja tänä vuonna se jää sitäkin pienemmäksi.
Vähäiset resurssit näkyvät muun muassa Etiopiassa, jossa Suomi on tehnyt kehitysyhteistyötä vuodesta 1967. Suomen suurlähetystössä ”kaikki työntekijät tekevät kaikkea”, kun taas ruotsalaisilla on paikalla kaikkien alojen asiantuntijoita. Se lisää valmiuksia reagoida nopeasti vaihtuviin tilanteisiin.
Norjalaisilla ja tanskalaisilla taas on reilusti rahaa toimia yksityisellä sektorilla, kertoo Suomen Etiopian-suurlähettiläs Helena Airaksinen.
”Huomaa kyllä, että Suomi on pieni tekijä muihin Pohjoismaihin verrattuna.”
Etiopiassa vielä yhteinen arvopohja kuitenkin yhdistää ja helpottaa työtä.
”Me suurlähettiläät saatamme tavata yhdessä hallituksen edustajia ja keskustella ajankohtaisista asioista.”
Pohjoismaiden lisäksi tärkeä viiteryhmä on EU, jonka jäsenyydestä Suomi hyötyy ehkä enemmän kuin Ruotsi ja Tanska.
”Kaikkeen ei tarvitse ottaa kantaa itse, vaan voi vaikuttaa EU:n linjauksiin”, Airaksinen toteaa.
TEKSTI TIINA KIRKAS
PIIRROKSET SAMULI SIIRALA
GRAFIIKKA JUHO HIILIVIRTA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
