Euroopan mahtivaltiot olivat jakaneet Afrikan keskenään jo 1880-luvulla. Ranska hallitsi mantereen pohjois- ja länsiosia, Britannia isännöi idässä ja etelässä. Myös Saksa oli onnistunut neuvottelemaan rannikolta itselleen neljä siirtomaata.
Kun Euroopassa valtioiden välit tulehtuivat keskinäiseksi sodaksi, Afrikassa pohdittiin, mitä tehdä. Osa eurooppalaisista toivoi, että valkoinen vähemmistö pysyisi kiistoista huolimatta yhtenäisenä mustaa enemmistöä vastaan.
Saksa muun muassa ehdotti, että Afrikka julistettaisiin puolueettomaksi vyöhykkeeksi.
Näin ei tapahtunut, ja heti elokuussa 1914 Saksa menetti Togon briteille ja ranskalaisille. Varsinkin Britannia halusi turvata valta-asemansa maailman merillä, mikä edellytti Saksan laivaston tuhoamista.
Afrikassa taisteli kymmeniä, jopa satoja tuhansia miehiä, joista osa oli afrikkalaisia. Ranskan alusmaissa yleinen asevelvollisuus koski afrikkalaisia miehiä vuodesta 1912 lähtien. Britannia määräsi osassa siirtomaitaan kaikki 18–45-vuotiaat miehet aseisiin vasta vuodesta 1915 alkaen.
Useimmiten afrikkalaiset palvelivat siirtomaa-armeijoitaan kantajina. Heitä värvättiin rahalla, kyläpäälliköiden suostumuksella ja pakolla. Miehet kantoivat sotilaita, aseita ja muonaa vaikeissa oloissa vuoristossa ja tropiikissa.
Kaikki eivät sotarasituksia kestäneet, ja kuolleisuus oli korkeaa. Eri lähteissä kuolleiden määrät vaihtelevat sadoista tuhansista miljooniin.
Taudit ja nälkä tappoivat sotavammojakin enemmän. Taudeista pahin oli malaria. Vuosina 1918–1919 Afrikassa kuoltiin myös espanjantautina tunnettuun influenssaan. Ruokapulaa pahensi vuosien 1917–1918 kuivuus, joka aiheutti paikoin nälänhätää.
Ei kutsua Versailles’hin
Sodan aikana siirtomaavaltiot rakensivat muutaman rautatieosuuden, mutta muutoin Afrikka ei hyötynyt sotataloudesta. Jo suunnitellut rakennushankkeet peruttiin, ja kulutustavaroiden hinta nousi.
Sota katkaisi myös kauppasuhteet Saksaan, joka oli monen Ranskan ja Britannian siirtomaan tärkeä kauppakumppani. Sierra Leonessa Saksan osuus maan ulkomaankaupasta oli ennen sotaa 80 prosenttia.
Monet eurooppalaiset palasivat sodan aikana lähtömaihinsa, mikä loi työmahdollisuuksia siirtomaahallinnossa myös afrikkalaisille. Tyytyväisyyttä kesti vain hetken, ja sodan jälkeen eurooppalaiset palasivat entisiin asemiinsa ja afrikkalaiset jäivät vaille työtä.
Sodan aikana Afrikassa kapinoitiin myös siirtomaaisäntiä vastaan. Vuonna 1914 Etelä-Afrikassa osa afrikaanereista tuki saksalaisia ja hyökkäsi brittivaltaa vastaan. Seuraavana vuonna Njassamaassa, nykyisessä Malawissa, lähetyssaarnaaja John Chilembwe syytti brittejä sodan aiheuttamista kohtuuttomista rasituksista, kuten pakkotyövoiman käytöstä. Pohjois-Afrikassa paikalliset heimot ja sulttaanikunnat taistelivat vuosia Ranskaa vastaan.
Kaikki kapinat kukistettiin nopeasti ja verisesti.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Afrikankin tulevaisuutta muotoiltiin Pariisin rauhankokouksessa vuonna 1919. Kokouskutsua odottivat muiden muassa Liberian ja Sierra Leonen johtajat, mutta eurooppalaisten alusmaista vain Intian edustaja sai osallistua tilaisuuteen.
Lopullisessa Versailles’n rauhansopimuksessa ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot saivatkin jälleen kerran jakaa Afrikan mantereen keskenään ilman, että paikallisia näkökulmia otettiin huomioon.
TEKSTI TIINA KIRKAS
GRAFIIKKA JUHO HIILIVIRTA
Lähteet mm.: BBC, Wikipedia
