Veroparatiisit ovat talouden dopingia

Kasvava osa entisistä kehitysmaista on arvaamattomia verohelvettejä, joissa toimiminen melkeinpä edellyttää veroparatiiseja. Mikä neuvoksi, jos talouden suurissa olympialaisissa suurin osa piikittää dopingia suoneen?

Veroparatiisit ovat ”syöpä”, kuten Jyrki Katainen äskettäin raivoissaan totesi. Länsimaiden poliittiset johtajat ovat – Islannin (ex-)pääministeriä lukuunottamatta – kilpailleet suurimman paheksunnan osoittamisessa. Hädän ymmärtää.

Mossack Fonsecan palvelut eivät ole mitä tahansa vilunkia. Ne pyllistävät suoraan koko länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle. Veroparatiisiyhtiön perustaminen on keskisormen näyttämistä omalle jengille. Poliitikot reagoivat siihen kuin jengipäälliköt: haistattelijat on pistettävä kuriin tai ote herpaantuu. Jos yhteisiä sääntöjä ei kunnioiteta, yhteisyys lakkaa.

Mikä lääkkeeksi? Tarkkaa, riskitöntä hoitoa ei ole. Vaikka veroparatiisit ovat demokratian syöpä, ne ovat samalla OECD-maiden talouskasvun doping-ohjelma. Veroparatiisit eivät ole maantieteellisiä paikkoja, vaan suorituskykyä lisääviä aineita firmojen kilpailukykypakissa. Kukaan ei avoimesti kannata dopingia. Mutta täsmälleen kuten huippu-urheilussa, kaikki ammattilaiset tuntevat pelin todelliset säännöt, voitto on kiinni milleistä eikä kukaan ole valmis antamaan kenellekään etua ilmaiseksi. Jos niin haluttaisiin, veroparatiisit voitaisiin lopettaa yhdellä kansainvälisellä huippukokouksella.

Onko peli siis hävitty? Pitääkö meidän sanoa hyvästit demokraattisille ihanteillemme, ottaa ruisku kauniiseen käteen ja piikittää taloussteroidia suoraan suoneen pärjätäksemme armottomassa kilpailussa? Rekisteröidään jo synnytyslaitoksella jokaiselle lapselle oma pöytälaatikkoyritys Bahamalle samalla kun annetaan sotu? Toivottavasti ei.

***

Mutta paratiiseja isompi ongelma ovat verohelvetit.

Ne eivät ole maanisen verokarhun kotipesiä, vaan taloudellisen mielivallan valtakuntia. Sellaisessa maassa linjaa ja logiikkaa ei pysty ennakoimaan. Verohelvetin suhtautuminen elinkeinotoimintaan vaihtelee ääripäästä toiseen. Yhtenä päivänä se myöntää pitkäaikaisia verovapauksia, toisena se takavarikoi omaisuutta. Siinä välissä se on haluton ja kyvytön yksinkertaistamaan ja synkronoimaan verolakeja tai uudistamaan verohallintoa. Verohelvetissä ei ole asiakasneuvontaa eikä valitusoikeutta. Siellä vallitsee kaikkialle levinnyt korruptio, joka kuristaa elikeinot.

Pahimmat verohelvetit löytyvät kehittyviltä markkinoilta, siis ex-kehitysmaista. Se ei ole sattuma vaan kolonialismin vanhin perintö. Siirtomaaisännät toivat alusmaihinsa ensimmäistä kertaa rahapohjaisen verotuksen. Lupaa kysymättä siirtomaahallinnon kulut maksatettiin paikallisilla. Verotuksella painostettiin ihmiset luontoistalouksista siirtolaisten pelloille, kaivoksiin ja tehtaisiin: mistä muuten rahat verojen maksuun?

Kolonialismin käytännöt eivät hävinneet itsenäistymisen myötä. Ne muuttivat hieman muotoaan, mutta säilyivät vallanpitäjien tapana maksattaa laskujaan muilla ja ylläpitää kuria. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että yksityinen omistusoikeus ei perustu lakiin, vaan on alisteinen politiikalle.

***

Karseimpia esimerkkejä on Zimbabwe. Kun vanhan Rhodesian tuotannolliseen pohjaan perustunut (huima) kilpailukyky alkoi vuosituhannen vaihteessa hiipua, jotain oli pakko tehdä. Ay-liike, kirkot ja kansalaisyhteiskunta ehdottivat yhteiskuntasopimusta: lisätään tulonjakoa, syvennetään työpaikkademokratiaa, vahvistetaan pienyrittäjyyden edellytyksiä, tuetaan pienviljelijöitä, luodaan uutta vaurautta. Sanalla sanoen: sijoitetaan niukat resurssit tehokkaammin yhteishyvän nimissä.

Valtapuolue Zanu-PF näki ehdotukessa uhan vallalleen ja laittoi liinat kiinni. Vastaisku oli taloudellinen totalitarismi. Yrittäjyyden ehdoksi laitettiin uskollisuus puolueelle. Zimbabwen parlamentti säätää edelleen veroja ja maan verohallinto kerää niitä, mutta harjoitus on näennäinen.

Sama tilanne toteutuu eri asteisesti kautta köyhemmän maailman. Pelottavinta kuitenkin on, että uuden maailmantalouden kivijalan tiiliskiviksi kaavaillut nousevat mahdit, niin sanotut BRICS-maat, näyttävät viimeisen parin vuoden aikana kääntyneen taaksepäin. Venäjä, Brasilia ja Etelä-Afrikka ovat kaikki osoittaneet merkkejä kallistumisesta taloudelliseen totalitarismiin. Ei ole sattuma, että se tapahtuu yhtä aikaa poliittisen demokratian piiputtaessa pahasti.

Veroparatiisi ei ole ratkaisu Zimbabwe-ongelmaan, mutta – haluttiinpa sitä tai ei – kasvava osa maailmantaloudesta on tuomittu de facto verohelvetteihin. Kasvu on niissä. Jos veroparatiiseista halutaan eroon, täytyy eliminoida myös verohelvetit.

Ruanda ja Etiopia tarjoavat houkuttelevia tuottoja, joihin tartutaan hanakasti, mutta kukaan mieleltään terve sijoittaja ei anna pääomiaan suoraan panttivangiksi näihin maihin, vaan on parempi toimia veroparatiisin kautta. Tämä nyrkkisääntö ei koske vain ulkomaisia sijoittajia. Perinteisesti kaikista tarkimmin omia varojaan off-shore-turvasatamissa on pitänyt köyhimpien maiden kotimainen eliitti.

***

Ongelman ratkaisemiseksi pitää edetä kahta päälinjaa: laajentaa verohallinnoinnin harmonisointia ja kehittämistä OECD-maista keskituloisiin ja köyhimpiin maihin aggressiivisesti. Mitä köyhempi maa, sitä suurempi sija kehitysyhteistyönkin toimenpiteillä. Samalla investointien vastuullisuus ja kestävyys pitää laajentaa aktivistien kampanjoista ja asiantuntijoiden konsultaatioista kaikkien jutuksi, joka on läsnä Matti ja Maija Meikäläisen arjessa.

Parasta solumyrkkyä veroparatiisien ja -helvettien vastuuttomuuteen on bisneksen aktiivinen vastuuttaminen. Joka iikan pitäisi katsoa vastuullisuussilmällä eurojensa perään: raportoiko säästöni käyttöönsä saanut yritys niin integroidusti, että papereista selviävät kattavasti kaikki yrityksen kautta kulkevat pääomavirrat ja niiden vaikutukset?

Onko käyttämilläni sijoitusrahastoilla rahallisen tuoton lisäksi säästöilleni muita, sosiaalisia ja ympäristöllisiä kestävyyskriteerejä ja tuottotavoitteita? Ellei, mitä olen valmis tekemään? Kysynkö niiden perään? Vaadinko niitä? Jos en saa tyydyttäviä vastauksia, siirränkö säästöni sinne, missä vastuullisuus ja kestävyys otetaan vakavasti?

Mikään määrä virallisten tarkastajien pistokokeita ei yksin lopeta bisnesdopingia eikä korruptoitunutta hallintoa. Etäpesäkkeet jatkavat leviämistään, elleivät kansalaiset aktivoidu. Moralisointi ilman toimintaa on ajan haaskausta. Oikeudenmukaisen valtion puolustaminen ei kuitenkaan riitä. Kolmannen vuosituhannen demokratiataistelija on myös aktivistisijoittaja ja bisnesinnovaattori. Se on kova kynnys. Puheet merkitsevät jotain vain, jos laittaa omat rahat niiden taakse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *