Tutkimukset ovat osoittaneet, että kehitysmaiden taloudellisen hyvinvoinnin parantuminen saattaa lyhyellä ja keskipitkällä tähtäimellä lisätä muuttoliikkeitä. Julkisuudessa käytävässä keskustelussa kehitysavun toivotaan kuitenkin hillitsevän maahanmuuttoa. Kehitys-Utveckling pyysi kahta ulkoministeriön kehityspolitiikan neuvonantajaa kirjoittamaan omakohtaisen kolumnin tästä ristiriidasta.
David Korpela: Onneksi historia antaa perspektiiviä
Olen syntynyt toisen polven elintasopakolaisperheeseen. Kuuluisiko minun hävetä sitä, että omat isovanhempani ovat sodan jälkeen lähteneet Suomesta Kanadaan paremman elämän perässä?
Kehityspoliittisena neuvonantajana ulkoministeriössä olen keskittynyt konfliktista kärsiviin ja hauraisiin konteksteihin. Siitä näkökulmasta olen myös seurannut kansallista keskustelua muuttoliikkeestä. Muuttoliikekeskustelua hallitsee negatiivinen mielikuva elintasopakolaisista, jotka käyttävät konflikteja hyväkseen saadakseen ”vapaan” pääsyn Eurooppaan turvapaikkajärjestelmän kautta.
Heillä ei ole oikeutta tulla tänne nauttimaan hyvinvointivaltion palveluita ja heidät pitää palauttaa. Kohtasivatko isovanhemmat samoja asenteita Kanadassa? Ehkä, mutta siitä ei kotona puhuttu.
Lyhyellä aikavälillä vaurastuminen lisää halukkuutta ja kykyä muuttaa pois konfliktialueelta turvaan. Suomen kehitysyhteistyöllä tavoitellaan köyhyyden vähentämistä ja sitä myötä annetaan ihmisille mahdollisuus päättää omasta tulevaisuudesta. Tämä voi tarkoittaa myös mahdollisuutta hakeutua Suomeen.
Tarina kuulostaa yllättävän tutulta. Myös oma perheeni lähti Karjalasta Kanadaan paremman elämän perässä, kun oli saanut siihen kerättyä riittävästi resursseja eivätkä isovanhempani koskaan olleet kaikkein heikoimmassa asemassa omassa yhteisössään. Sama koskee monia muita: aiemman muuttoaallon aikana pohjalaiset lähtivät Amerikkaan sankoin joukoin ”onnea onkimaan”, vaikka Pohjanmaa on aina ollut Suomen vauraimpia alueita.
Onneksi historia antaa perspektiiviä. Isovanhempani haudattiin Kanadaan ja omat vanhemmat ovat sinne jääneet viettämään eläkepäiviä. Itse olen muuttanut kaksoisveljeni kanssa aikuisiällä takaisin Suomeen. Juuret vetivät kotiin.
Sama tarina todennäköisesti toistuu myös nykypäivän turvanpaikanhakijoiden osalta. Itse asiassa tilastot kertovat, että siirtolaiset ovat todella sitoutuneita kotimaihinsa. Siirtolaisten kotimaihinsa lähettämät rahalähetykset ovat kolminkertaisia viralliseen kehitysapuun nähden.
Vaikka Suomen kehityspolitiikassa on alettu korostaa yksityissektorin roolia, ei sillä ole toistaiseksi ollut juurikaan roolia nimenomaan konfliktimaiden talouden rakentajana. Jos tarkkaan katson peiliin ja olen ihan rehellinen, pitää myöntää, että maahanmuuttajat tekevät jo näiden maiden auttamiseksi enemmän kuin Suomen kehitysyhteistyö.
DAVID KORPELA
Kirjoittaja on kehityspolitiikan neuvonantaja ja 3.10 alkaen EU:n Afrikan sarven erityisedustajan poliittinen neuvonantaja.
Tiina Markkanen: Avun alkuperäiset tavoitteet ykkössijalla
Aloittaessani työskentelyn ulkoministeriössä Suomi ja Eurooppa olivat vielä toipumassa vuonna 2015 mantereelle suuntautuneesta poikkeuksellisen laajasta muuttoliikkeestä ja sen seurauksista. Ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin muuttoliikkeisiin liittyvät kysymykset nousivat koko kansan kiinnostuksen kohteiksi ja ovat siitä lähtien herättäneet poikkeuksellisen vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Tässä keskustelussa kehitysyhteistyön ja ihmisoikeuksien näkökulmasta odotukset ja mielikuvat ovat menneet sekaisin.
Muuttoliikekeskustelussa kehitysyhteistyön päämääriin on yhdistynyt myös uudenlainen paradoksi. Joissain puheenvuoroissa on vaadittu, että maastamuuttoa tulisi kehitysyhteistyön keinoin estää. Samaan aikaan tutkimukset kuitenkin osoittavat, että vaurauden lisääntymien kehitysmaissa tarjoaa parempia mahdollisuuksia maastamuuttoon. Tutkimukset jopa osoittavat, että maiden vauraustuessa – johtuipa tämän kehitysavusta tai ei – maastamuutto lisääntyy siihen asti, kun maista tulee ylemmän keskitulotason maita.
Silti kehitysyhteistyöhön ja muuttoliikkeisiin liittyvässä keskustelussa on keskitytty muuttoliikkeiden ”hallintaan” ja siihen, miten kehitysrahoitusta tulisi suunnata enemmän muuttoliikkeiden ”juurisyiden” kitkemiseen. Tässä keskustelussa hämärtyy paitsi kehitysyhteistyön todellinen tarkoitus – köyhyyden vähentäminen – myös se, että yksittäisen muuttopäätöksen taustalla on usein monimutkainen vyyhti erilaisia syitä – henkilökohtaisia, yhteisöllisiä, yhteiskunnallisia – joihin on vaikea vaikuttaa yksittäisillä toimilla.
On myös epäinhimillistä ja eriarvoistavaa vaatia köyhiä, kehitysmaista tulevia ja parempia elämisen mahdollisuuksia tavoittelevia ihmisiä jäämään kotiseudulleen ilman mahdollisuuksia säälliseen toimeentuloon tai turvalliseen elämään, ja sallia muuttamisen mahdollisuus vain vauraille länsimaalaisille. Osalla ihmisistä kotiseutujensa jättäminen ei myöskään ole vaihtoehto, jota punnitaan taloudellisin syin, vaan konfliktia ja väkivaltaa pakenevilla ei yksinkertaisesti ole muita mahdollisuuksia.
Kehitysyhteistyön päämääränä tulee edelleen olla köyhyyden vähentäminen siitä huolimatta, johtaako se yksilöiden muuttohalukkuuteen tai -mahdollisuuksiin tai ei. Sen sijaan voimme onnitella itseämme, jos kehitysyhteistyön tuloksena saavutamme entistä turvallisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia, joissa ihmiset uskaltavat unelmoida ja rakentaa tulevaisuuttaan.
Pitkällä tähtäimellä tämä toki todennäköisesti vähentää myös muuttoliikkeitä, mutta lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä siirtolaisia turvattomille reiteille ajavien monisyisten yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen tarvitaan muitakin keinoja.
TIINA MARKKANEN
Kirjoittaja on kehityspolitiikan neuvonantaja.
