Pandemia on saanut rikkaat maat keskittymään sisäisiin ongelmiinsa samalla, kun globaalissa etelässä kasvaa merkittävä humanitaarinen ja taloudellinen kriisi. Sen ratkaiseminen vaikuttaa monella tavalla myös rikkaisiin maihin, tutkijatohtori Matti Ylönen kirjoittaa.
Huhtikuussa 2020 ympäri maailmaa kohahdettiin, kun presidentti Donald Trump ilmoitti vetävänsä Yhdysvaltain rahoituksen Maailman terveysjärjestöltä WHO:lta. Pohjoismaat kiiruhtivat ilmoittamaan lisärahoituksesta YK-järjestölle, josta oli tullut presidentinvaaleja kohti kulkevan suurvallan sisäpoliittinen pelinappula.
Suomen tukilupaus tarkoitti käytännössä vuonna 2015 tehdyn rahoitusleikkauksen perumista. Tuolloinen leikkaus tehtiin osana suurempia kehitysyhteistyön määrärahojen vähennyksiä, jotka kohdistuivat laajemminkin Suomen YK:lle antamaan tukeen.
YK-järjestelmän ja Agenda 2030 -tavoitteiden ympärille rakentuneen globaalin kehityksen toimintaohjelman tulevaisuus on merkittävä kysymys, sillä globaalissa etelässä kytee koronapandemian seurauksena inhimillinen ja taloudellinen kriisi. Historia on osoittanut, että tällaiset kriisit ruokkivat ennemmin tai myöhemmin kansainvälistä epävakautta, jolta rikkaat maat eivät voi eristää itseään. Koronakriisin globaali hallinta on näin ollen yksi ihmiskunnan lähitulevaisuuden kohtalonkysymyksiä.
Kehitysmaat ovat haavoittuvampia kuin edellisessä kriisissä
Koronakriisi on jo johtanut yhdysvaltalaisen Financial Times -lehden mukaan yli 70 miljardin euron pääomapakoon kehittyvistä talouksista. Vertailukohtaa tälle voidaan hakea vuoden 2008 finanssikriisistä, jonka aiheuttama pääomapako oli vain noin neljäsosa tästä. Maailman kauppajärjestö WTO on ennustanut maailmankaupan volyymin pienenevän pahimmillaan jopa kolmanneksella vuonna 2020.
Kehitysmaihin suuntautuvat investoinnit kärsivät, heikkenevät valuuttakurssit lisäävät lainojen hoitokustannuksia, ja siirtotyöläisten rahalähetykset ulkomailta ehtyvät.
YK:n kehitysohjelma UNDP arvioi, että tulonmenetykset kehitysmaissa nousevat 220 miljardiin euroon. Kehitysmaihin suuntautuvat investoinnit kärsivät, heikkenevät valuuttakurssit lisäävät lainojen hoitokustannuksia, ja siirtotyöläisten rahalähetykset ulkomailta ehtyvät. Myös matkailun väheneminen sekä öljyn ja muiden hyödykkeiden hintojen lasku lyövät isoa lovea monen kehitysmaan talouteen.
Kehitysmaat ovat nyt monin tavoin huonommassa asemassa kuin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, varoittaa myös YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD. Pohjoisen keskuspankkien massiivisia toimenpiteitä ei enää voida sellaisenaan toistaa, kun korot ovat jo nollassa. Kriisi voi ajaa monia yrityksiä ja valtioita vähentämään riippuvuuttaan kehitysmaihin ulottuvista globaaleista tuotantoketjuista.
Yli puolet maailman ihmisistä ei ole minkäänlaisen sosiaaliturvan piirissä. Epätoivo synnyttää yhteiskunnallista levottomuutta, jonka seuraukset leviävät usein valtiollisten rajojen yli.
Kaikki kehitysyhteistyötä tekevät monikansalliset järjestöt ovat aktivoituneet. Esimerkiksi YK:lla on uusi rahasto koronakriisistä selviytymistä varten. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ilmoitti maaliskuun lopussa, että koko sen yli 900 miljardin euron lainoituskapasiteetti on käytettävissä, ja kehitysmaille luvattiin nopeutettua menettelyä. Kansainväliset kehityspankit ovat ilmoittaneet lainahanojensa aukaisemisesta.
Toisaalta rikkaat maat ovat jääneet yhä pahemmin jälkeen jo vuonna 1970 sovitusta tavoitteesta nostaa kehitysyhteistyömäärärahat 0,7 prosenttiin bruttokansantulostaan.
Mitä tapahtuu globaalille kehitysagendalle?
Tässä kriisissä maailmanpolitiikan keskiöön on kenties hieman yllättäen noussut kaikkia maailman valtioita edustava YK. Yhdistyneiden kansakuntien nousu parrasvaloihin ei kuitenkaan ole johtunut globaalin yhteistyön vahvistumisesta vaan pikemminkin sen puutteesta.
Yhdistyneiden kansakuntien nousu parrasvaloihin ei kuitenkaan ole johtunut globaalin yhteistyön vahvistumisesta vaan pikemminkin sen puutteesta.
WHO on kyllä koordinoinut pandemiaan liittyviä politiikkasuosituksia ja tutkimusta, mutta varsinaisten pandemian hillitsemiseen tähtäävien toimien ja globaalin talouskriisin kansainvälinen koordinaatio on ollut minimaalista. Kukin valtio on pyrkinyt turvaamaan itselleen pandemian hoidossa välttämättömiä testejä, laitteita ja suojavarusteita.
Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt lähes täysin sisäpolitiikkaan, ja Euroopan unionin jäsenmaista on tullut keskenään aiempaa riitaisampi joukko. Kiinan huomio on myös monelta osin sen omissa ongelmissa. Vastaavaa tilannetta saa kapitalistisen valtioyhteisön sisältä hakea 1930-luvulta asti. Tuolloin valtioiden kyvyttömyys yhteistyöhön synnytti valuuttasotien leimaaman epävakauden ajan, joka päättyi lopulta toiseen maailmansotaan.
Toisaalta 1930-luku synnytti Yhdysvalloissa New Deal -investointiohjelman, joka loi työpaikkoja ja tasoitti tuloeroja. Se inspiroi myös toisen maailmansodan jälkeistä Euroopan jälleenrakennusta. Meneillään oleva koronakriisi on vahvistanut vaatimuksia Green New Deal -ohjelmista, joilla toteutettaisiin ilmastokestävyyden vaatimat suuret infrastruktuuri-investoinnit. Näin syntyvät työpaikat samalla elvyttäisivät taloutta ja auttaisivat siten kriisin synnyttämään työttömyyteen.
Velkojen mitätöinti nousi jälleen keskusteluun
Yksi harvoista poikkeuksista kansainvälisessä koordinaatiossa oli huhtikuun puolessavälissä Saudi-Arabiassa järjestetty G20-ryhmän kokous, joka ohitettiin varsin pienellä mediahuomiolla. Julistuksessaan G20-maat sitoutuivat jäädyttämään valtioiden lainojen lyhennykset yli 70:ltä maailman köyhimmältä maalta.
Näitä lainoja ei päätetty mitätöidä, mutta maksatukset keskeytettiin. Nähtäväksi jää, auttaako se köyhimpien maiden kärjistyvään tilanteeseen: velat tulevat joka tapauksessa myöhemmin täysimääräisinä maksettaviksi. Myös Kiinasta on tullut 2000-luvulla merkittävä velkoja. Sen suhtautuminen lainojen mitätöintiin on avoin kysymys.
Myös Kiinasta on tullut 2000-luvulla merkittävä velkoja. Sen suhtautuminen lainojen mitätöintiin on avoin kysymys.
Suurten globaalien kriisien kerrannaisvaikutuksia on hyvin vaikea ennustaa, kuten nähtiin edellisessä suuressa finanssikriisissä. Silloin Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoiden kupla johti eurooppalaiseen pankkikriisiin, jonka jälkipyykkiä pestiin lopulta Kreikassa ja Portugalissa.
Yhdysvaltojen kongressi on varoittanut, että koronakriisi voi johtaa valtiollisiin konkursseihin eri puolilla maailmaa. Kehittyvien valtioiden velkataakka lähes kaksinkertaistui 2010-luvun aikana. Pääosa tästä velkaantumisesta oli valtionyhtiöiden lainoja.
Nopeasti kasvavat valtioiden velkataakat ovat herättäneet pitkän tauon jälkeen keskustelua velkojen mitätöinnistä. Eurooppalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestö Eurodad vaati kriisin alussa G20-maita, IMF:ää ja Maailmanpankkia mitätöimään köyhimpien maiden velkoja.
Näin on menetelty historiassa usein aiemminkin. Irakin velkoja mitätöitiin Saddam Husseinin hallinnon kaatumisen jälkeen. Myös 2000-luvun alkupuolella mitätöitiin merkittävä osa kaikista köyhimpien maiden valtiollisista veloista.
Velkojen mitätöinti voi olla oikeudenmukaisuuskysymys, jos velkojen maksaminen aiheuttaa merkittävää inhimillistä kärsimystä. Velat ovat epäoikeudenmukaisia silloinkin, jos ne on alun perin myönnetty esimerkiksi diktaattoreille.
Velkojen mitätöinti voi usein tuoda pitkällä aikavälillä hyötyjä myös velkojille. Taloudellinen ja inhimillinen kurjuus synnyttää epävakautta, joka säteilee ennemmin tai myöhemmin maiden rajojen yli.
Hyvä historiallinen esimerkki tästä olivat maailmansodat. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ympärysvallat halusivat rangaista Saksaa sotakorvauksilla, joiden ehtojen täyttäminen oli selvästi mahdotonta. Tuloksena oli yhteiskunnallinen ja taloudellinen sekasorto, joka lopulta loi edellytykset Adolf Hitlerin kansallissosialistien nousulle.
Toisen maailmansodan voittajavaltiot olivat oppineet vuoden 1919 Versaillesin rauhansopimuksen virheistä. Saksan velat neuvoteltiin uusiksi vuoden 1952 Lontoon sopimuksella, joka käytännössä sitoi velkojen maksun Saksan talouden ja viennin menestyksekkääseen uudelleenkäynnistymiseen. Syntyi Saksan talousihme, joka hyödytti koko Eurooppaa.
Myös muita innovatiivisia aloitteita tarvitaan
Eurooppalaiset maat ovat voineet rahoittaa mittavia elvytyspakettejaan lähes nollakorkoisilla lainoilla, joita ne saavat markkinoilta. Monelle kehitysmaalle halvat lainakorot ovat vain haave.
Monelle kehitysmaalle halvat lainakorot ovat vain haave.
Argentiinan keskuspankin entinen johtaja Alfonso Prat-Gay on ehdottanut, että IMF loisi kehittyvien maiden lainoitukseen uuden määräaikaisen instrumentin, joka myöntäisi takuita kehittyvien maiden lainoille. Instrumentti olisi voimassa vuoden 2021 loppuun. Se loisi kehittyville maille liikkumatilaa pandemian kukistamiseen ja talouskriisin selättämiseen.
UNCTAD on puolestaan vaatinut IMF:ää osoittamaan vahvemmin tukeaan kansainvälisille pääomaliikkeiden kontrolleille. Pääomaliikkeiden kontrolleilla estetään kriisitilanteessa hallitsematonta pääomapakoa ulkomaille. Käytännössä kyse on esimerkiksi pääomansiirtojen verottamisesta tai suoranaisista vientikielloista. Tämä auttaisi kriisin kanssa kamppailevia köyhempiä valtioita vakauttamaan talouspolitiikkaansa.
Vuoden 2008 finanssikriisi sai IMF:n hieman lämpenemään pääomakontrolleille, mutta tuolloin muutos jäi puolitiehen. IMF:n kanta on tärkeä, sillä se toimii kriisiin ajautuneiden maiden lainoittajana.
Euroopassa on keskusteltu myös Euroopan keskuspankin mahdollisuudesta rahoittaa suoraan jäsenmaiden menoja luomalla rahaa sen sijaan, että kriisi pakottaisi valtiot velkaantumaan kansainvälisille sijoittajille. Kehitysmaiden mahdollisuudet tällaisiin keinoihin ovat usein pienemmät, ja ongelma vaatisi kansainvälistä yhteistyötä.
Kuka koordinoi?
Edellinen finanssikriisi nosti rikkaiden teollisuusmaiden ja nousevien talouksien G20-ryhmän parrasvaloihin. Monet tärkeimmistä linjauksista rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi tehtiin kevään 2009 G20-kokouksessa Lontoossa. G20 on käytännössä itse itsensä nimittänyt maaryhmä, jolla ei ole takanaan kansainvälisten järjestöjen kaltaista hallintokoneistoa.
Nyt tilanne on sekavampi, vaikka koordinaation tarve on ilmeinen. Täsmätuki yksittäisille YK-järjestöille, kuten esimerkiksi WHO:lle, on välttämätön alku, mutta se ei yksin riitä. Tarvitaan tukea ja resursseja YK:n aseman vahvistamiseen kansainvälisen yhteistyön koordinoijana. Muuten kansainvälisen yhteisön yhtenäisyys uhkaa rapautua entisestään. Tämä ei pitkällä aikavälillä olisi kenenkään etu.
TEKSTI MATTI YLÖNEN
KUVA SHUTTERSTOCK
Matti Ylönen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
