Köyhien maiden pientuottajat ovat avainasemassa, kun ratkotaan maailman nälkäongelmaa, kirjoittaa ympäristötutkija Ville Lähde.
Vuosi sitten koronakriisin alkuvaiheessa Maailman ruokaohjelman WFP:n johtaja David Beasley varoitti uhkaavasta nälkäpandemiasta, joka hänen mukaansa olisi mittasuhteiltaan ”raamatullinen”. Avustusten ja kaupankäynnin katkokset iskisivät kipeästi konflikteista ja kriiseistä jo entuudestaan kärsiville alueille, kuten Jemeniin, Etelä-Sudaniin ja Afganistaniin.
Kehittyvissä maissa nälkäisten osuus väestöstä puolittui vuosina 1990–2015. Nälän poistaminen maailmasta oli näköpiirissä.
Koronapandemian laajempi vaikutus olisi, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset menettäisivät elantonsa sulkutoimien seurauksena. Kymmenet miljoonat ihmiset suistuisivat äärimmäiseen köyhyyteen ja nälkäkurimukseen.
Tilanne oli synkeä jo ennen koronapandemiaa. YK:n elintarvike- ja ruokajärjestö FAO oli vuosien ajan varoittanut nälän lisääntymisestä maailmassa. Tärkeimpinä syinä järjestön raporteissa mainittiin konfliktit ja ympäristöongelmat, kuten ilmastonmuutos ja makean veden niukkuus.
Muutos oli merkittävä, sillä vielä vuonna 2015 äänenpainot olivat optimistisia: YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakaudella vuosina 1990–2015 nälkäisten määrä oli vähentynyt 991 miljoonasta 780 miljoonaan. Kehittyvissä maissa nälkäisten osuus väestöstä oli jopa puolittunut. Nälän poistaminen maailmasta oli näköpiirissä.
Tutkijat olivat tosin pitkään arvostelleet virallisia arvioita nälkäisten ihmisten määrästä. Kalorimäärään perustuva nälkäraja oli niin alhainen, että se jätti pimentoon rajan tuntumaan ”nippuuntuneet” ihmiset, jotka tosiasiallisesti kärsivät yhä nälästä. Sitäkin suurempi joukko ihmisiä näki kausittaista nälkää tai ei saanut ruoastaan riittävästi ravinteita.
Nykyisin FAOn raporteissa tarkastellaan sekä ravitsemuksen eri ulottuvuuksia että laajempaa kokemusta ruokaturvattomuudesta. Raporttien viesti on, että nälkätilanne alkoi pahentua jo pandemiaa edeltäneissä ”normaalioloissa”.
Nälän kolmoistaakka
Vuonna 2015 FAO varoitti myös yleistyvistä ruokakriiseistä. Ne ilmenevät elintarvikkeiden voimakkaina hintaheilahteluina ja toimitusvaikeuksina. Erityisen tuhoisia ne ovat köyhillä tuontiriippuvaisilla alueilla. Esimerkiksi vuoden 2011 arabikevättä edelsivät vuosien 2007–2008 globaali ruokakriisi sekä vehnän satotappiot suurissa tuottajamaissa vuonna 2010, jolloin vehnän hinta nousi voimakkaasti.
Nälän kolmoistaakka tarkoittaa, että ruoasta ei saada riittävästi energiaa, se ei sisällä tarpeeksi ravinteita, ja yksipuolisena mutta energiapitoisena se aiheuttaa terveysongelmia.
Dramaattiset ruokakriisit ja nälänhädät ovat kuitenkin vain näkyvä osa maailman nälkää. Arkinen kärsimys on laaja-alaista ja pitkäkestoista. Puhutaankin nälän kolmoistaakasta: ruoasta ei saada riittävästi energiaa, se ei sisällä tarpeeksi ravinteita, ja yksipuolinen mutta energiapitoinen ruoka aiheuttaa terveysongelmia, kuten sydän- ja verisuonitauteja sekä lihavuutta.
Arkipuheessa aliravitsemus nähdään köyhän maailman ongelmana, kun taas elintasosairaudet vaivaavat rikkaissa maissa. Näin ei kuitenkaan ole. Nälän kolmoistaakka nivoutuu usein yhteen: samassa perheessä voi olla vakavaa vajaaravitsemusta ja ylipainoa. Moniulotteista nälkää esiintyy myös vauraissa maissa.
Ruokaa riittää kaikille
Sanotaan, että ruokaa on tarpeeksi kaikille maailman ihmisille. Mutta onko näin?
Kyllä ja ei. Kalorimääräisesti ruokaa riittäisi nykyiselle maailman väestölle. Näin siitäkin huolimatta, että eläintuotanto hyödyntää jopa 80 prosenttia maailman maatalousmaasta mutta tuottaa vain 37 prosenttia proteiineista ja 18 prosenttia kaloreista.
Maatalousmaata siis käytetään laiduntamiseen ja rehukasvien tuotantoon sen sijaan, että viljeltäisiin ravintokasveja ihmisille. Lisäksi pelloilla, varastoinnissa, kuljetuksessa, kaupoissa ja kotitalouksissa syntyy niin paljon haaskuuta ja hävikkiä, että ainakin kolmannes tuotetusta ruoasta jää syömättä. Myös energiakasvien tuotantoon kuluu maatalouden resursseja.
Toisin sanoen ruokaa kyettäisiin tuottamaan huomattavasti nykyistä suuremmalle väestölle. Se vaatisi kuitenkin merkittäviä muutoksia maataloudessa: eläintuotannon osuutta tulisi pienentää ja samalla kasvituotantoa monipuolistaa, jotta kasviperäinen ruoka sisältäisi riittävästi ravinteita, kuten valkuaisaineita. Palkokasvien viljelyä ja kulutusta olisikin hyvä lisätä.
Ruokaturva edellyttää, että ihmisillä on varaa hankkia ruokaa ja myös mahdollisuus tehdä ravitsemuksellisesti täysipainoisia valintoja.
Riittävätkö rahat ruokaan?
Ei kuitenkaan riitä, että ruokaa tuotetaan tarpeeksi kaikille maailman ihmisille, jos sitä ei ole tarjolla siellä, missä sitä tarvitaan. Lisäksi ihmisillä pitää olla varaa hankkia ruokaa. Ravitsemusongelmia syntyy myös, jos ihmisillä ei ole puhdasta vettä tai energiaa ruoanlaittoon, ruoka on ravitsemuksellisesti kehnoa tai osan vuodesta on selviydyttävä vähällä rahalla.
Kaikkea tätä kuvataan ruokaturvan käsitteellä, vaikkakin Suomessa sanalla viitataan valitettavan usein kotimaiseen huoltovarmuuteen tai omavaraisuusasteeseen.
Kunnollinen ruokaturva edellyttää ruoan saatavuuden lisäksi sitä, että ihmisillä on taloudelliset mahdollisuudet hankkia ruokaa sekä tehdä ravitsemuksellisesti täysipainoisia valintoja. Yhdysvalloissa puhutaankin ”ruoka-aavikoista” etenkin köyhillä afroamerikkalaisten asuinalueilla, joissa ei ole tarjolla terveellistä ruokaa. Toimiva sanitaatio sekä varastointi ja kuljetus ovat puolestaan perusedellytyksiä sille, että ruokaa on turvallista syödä.
Ruokaturva vaatii myös elinolojen vakautta: ei riitä, jos kymmenen kuukautta vuodessa eletään ilman nälkää mutta kahden kuukauden ajan ollaan kuolemanvaarassa.
Tuontiruoka ei ratkaise nälkäongelmaa
Maailman nälkää ei voiteta lisäämällä ruoantuotantoa vauraissa maissa, joissa jo nyt on ylituotantoa. Siksi YK:n usein toistama vaatimus, jonka mukaan tarvitsemme 50 prosenttia lisää ruokaa vuoteen 2050 mennessä, on ongelmallinen yksinkertaistus. Ei ole ”meitä”, joiden pitää ruokkia maailma, vaan on erittäin eriarvoinen kansainvälinen ruokajärjestelmä. Monilla maailman alueilla nälkä lisääntyy ja ihmiset kyllä tarvitsevat lisää ruokaa, mutta se ei ole globaali vaan paikallinen kysymys.
Nälkää ei voiteta kestävästi lisäämällä maiden riippuvuutta tuontiruoasta, sillä se ei ratkaise ruokaturvan keskeistä ulottuvuutta eli sitä, onko ihmisillä varaa ruokaan. Halpa tuontiruoka heikentää paikallista tuotantoa ja on usein ravitsemuksellisesti yksipuolista ja energiapitoista, mikä lisää edellä kuvattuja terveysongelmia.
Monimutkainen globaali ruokajärjestelmä on myös entistä alttiimpi sille, että tuotantohäiriöt suurissa viejämaissa heijastuvat hintaheilahteluina ja toimituskatkoksina köyhissä tuojamaissa.
Halpa tuontiruoka heikentää paikallista tuotantoa ja on usein ravitsemuksellisesti yksipuolista ja energiapitoista.
Ruokajärjestelmiä eli ruoantuotantoa ja siihen linkittyvää jalostusta, kauppaa ja muuta toimintaa on elvytettävä siellä, missä nälkä ja köyhyys ovat sitkeimpiä. Nykyisissä voimakkaasti tuontiriippuvaisissa ja väkirikkaissa maissa ruoan tuonti lienee välttämätöntä tulevaisuudessakin, mutta vahvat paikalliset ruokajärjestelmät vähentäisivät tuontiriippuvuuteen liittyvää haavoittuvuutta.
Pientuottajien ahdinko
Avainasemassa ovat pientuottajat etenkin köyhissä maissa. He tuottavat noin puolet maailman ruoasta, ja heidän tuotteistaan suuri osuus käytetään suoraan ihmisravintona.
Pientuotanto myös työllistää, mikä hillitsee kaupungistumista. Jos taas kaupungeissa ei ole työtä eivätkä terveydenhuollon kaltaiset palvelut toimi, köyhät kaupunkilaiset kärsivät nälästä ja ruokaturvattomuudesta.
Pientuottajat ovat kuitenkin maailman suurin köyhien ja nälkäisten ryhmä, vaikka he ruokkivat maailmaa yhtä paljon kuin modernit suurtilat. Tämä kuvastaa ruokaturvan ja ruokaturvattomuuden moniulotteisuutta. Ruoantuottajakin voi kärsiä nälkää, jos hän on köyhä ja elinolot ovat epävarmat. Pientuottajien asema onkin usein hankala: maanomistusolot saattavat olla epäselvät, heidän etujärjestönsä ovat heikkoja ja lainansaanti toiminnan kehittämiseksi on vaikeaa.
Pienten toimijoiden ei ole myöskään helppoa kilpailla markkinoilla, vaikka itse tuotanto olisikin suhteellisesti tehokasta.
Alueellista kauppaa
Mitä tarvitaan, jotta pientuottajavaltaisia paikallisia ruokajärjestelmiä voidaan elvyttää?
Alueellisen kaupan vahvistaminen mahdollistaisi monipuolista ja ravitsemuksellisesti rikasta ruoantuotantoa, kuten perinteisten lajikkeiden viljelyä.
Ensiksi on vahvistettava pientuottajien järjestöjen ääntä kansainvälisisissä neuvotteluissa. Toiseksi köyhille maille on sallittava mahdollisuus suojata kehittyvää paikallista tuotantoaan esimerkiksi tulleilla tai verotuksella. Globaalit vahvat toimijat hyödyntävät tätä oikeutta varjellakseen omaa tuotantoaan, kun taas köyhien valtioiden harjoittamana se mielletään vaaralliseksi protektionismiksi.
Kolmanneksi tulisi tukea hankkeita, jotka rakentaisivat alueellisen kaupan verkostoja pientuottajavaltaisilla alueilla. Sen lisäksi, että pientuottajien on vaikea kilpailla kansainvälisillä markkinoilla, heidän on usein hankala päästä lähialueiden markkinoille huonojen liikenneyhteyksien tai monimutkaisten rajamuodollisuuksien takia.
Alueellisen kaupan vahvistaminen mahdollistaisi monipuolista ja ravitsemuksellisesti rikasta ruoantuotantoa, kuten perinteisten lajikkeiden viljelyä. Niillä on paikallista kysyntää, kun taas kansainvälisillä markkinoilla on menekkiä lähinnä kahvin kaltaisilla ”valuuttakasveilla” tai suurtuotantoon sopivilla lajikkeilla.
Ruoantuotannon monipuolistaminen auttaisi myös mukautumaan ja sopeutumaan ympäristökriiseihin.
Myös ekologisesti kestävien viljelymenetelmien omaksuminen edellyttää, että paikallisia ruokajärjestelmiä vahvistetaan. Menetelmät vaativat opettelua ja investointeja, jotka ovat tuottajille mielekkäitä vain, jos tulevaisuus näyttää vakaalta. Vauraissa maissa ruokajärjestelmien ympäristökuorman vähentäminen on kivuttomampaa, koska yhteiskunnat ovat vakaita ja ne voivat tukea ekologista siirtymää.
Köyhät maat eivät yksin kykene edistämään tällaista kehitystä, sillä ne ovat historiallisesti jääneet altavastaajiksi globalisoituneessa ja tiiviisti yhteen nivoutuneessa ruokajärjestelmässä. Ne tarvitsevat poliittista tukea ja solidaarisuutta ruokajärjestelmän valtakeskuksilta.
Euroopan unionilla ja myös Pohjoismailla olisi tässä mahdollisuus vaikuttaa.
Ville Lähde on ympäristötutkija monitieteisessä BIOS-tutkimusyksikössä.
KUVA NORA KLAMI/UM
