Muuttuva maailmanpolitiikka haastaa käsityksemme talouskasvun ja demokratian välisestä dynamiikasta. Demokratian tulisi kyetä antamaan köyhyydessä eläville ihmisille lupaus paremmasta tulevaisuudesta, kirjoittaa Teppo Eskelinen.
Kehitys tarkoittaa yhtäaikaista vaurastumista ja demokraattisten vapauksien kasvua – ainakin periaatteessa. Tosielämässä yhteiskunnalliset muutokset eivät ole näin suoraviivaisia. Erityisesti talouskasvun ja demokratian suhde on alkanut viime aikojen maailmanpolitiikassa näyttää entistä jännitteisemmältä. Tämä näkyy teoreettisina erimielisyyksinä ja vaikeina valintoina.
Ongelmien kohtaamista ja valintojen tekemistä helpottaa, jos todellisuutta ei paeta yleisen kehityspuheen taakse.
Optimismin ajan jälkeen
Käsityksiä talouskasvun ja demokratian suhteesta on näihin päiviin asti hallinnut jonkinlainen naiivi optimismi. Taustalla on kolmisen vuosikymmentä vaikuttanut kylmän sodan jälkeisen ajan mentaliteetti. Berliinin muurin murtuminen marraskuussa 1991 loi sukupolvikertomuksen, jossa taloudellinen menestys ja demokratia sulautuivat yhdeksi yhteiskuntamalliksi.
”Komentotaloudet” olivat epäonnistuneet. Myös globaalin etelän maiden oletettiin kulkevan kohti vaurautta ja demokratiaa – ehkä joskus horjuvin askelin, mutta ilman epäselvyyttä suunnasta. Kuluttajina valtaistuneet kansalaiset alkaisivat ennemmin tai myöhemmin vaatia demokraattisia reformeja. Demokraattisten vapauksien ilmapiiri taas lisäisi innovaatioita ja tuottavuutta ja kasvattaisi taloutta entisestään.
Demokratia ei etenekään itsestään vaan ottaa takapakkia kaikesta talouden ja teknologian kehityksestä huolimatta.
Yhden aikakauden voi sanoa olevan lopuillaan, kun tällaisen optimismin ylläpitäminen alkaa näyttää kovin vaikealta. Demokratia ei etenekään itsestään vaan ottaa takapakkia kaikesta talouden ja teknologian kehityksestä huolimatta. Sen yhteys talouskasvuun näyttää sekavalta, satunnaiselta ja välillä ristiriitaiselta.
Tästä seuraa joukko kysymyksiä: Onko demokratian ja talouden kehityksellä jokin järjestys? Onko demokraattisen kapitalismin kilpailijaksi syntynyt uudenlainen dynaaminen yhteiskuntamalli? Miksi demokratiaa halutaan tai ei haluta?
Mitä demokratialla ylipäänsä tarkoitetaan?
Kehityksen järjestys
Akateemisessa kirjallisuudessa keskustelua demokratian ja talouden suhteesta on toki käyty kauan. Perusasetelmat voi hahmottaa karkeasti seuraavaan tapaan.
Yhden koulukunnan mukaan talous on saatava ensin kuntoon, jotta demokratia voisi toimia. Tämän ajatuksen esitti politiikantutkija Samuel Huntington jo 1960-luvulla. Samaa tarinaa jatkaa esimerkiksi YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen UNU-WIDERin uusi johtaja Kunal Sen Kehitys-Utveckling-lehden haastattelussa maaliskuussa.
Toisen koulukunnan mukaan demokratia on täysin välttämätöntä taloudellisten katastrofien estämiseksi. Taloustieteilijä Amartya Sen osoitti klassikkotutkimuksessaan noin 40 vuotta sitten vahvan yhteyden nälänhätien ja demokratian puutteen välillä. Millä tahansa tulotasolla ihmisten on äärimmäisen tärkeä saada äänensä kuuluviin. Demokraattiset vapaudet myös lisäävät mikrotason taloudellista aktiivisuutta.
Jos köyhässä ja autoritaarisessa valtiossa on panostettava joko talouden tai demokratian kehitykseen, mitä seuraa väärästä valinnasta?
Molempien teorioiden yllä leijuu vakavista ja riskialttiista valinnoista johtuva pelko. Jos köyhässä ja autoritaarisessa valtiossa on panostettava joko talouden tai demokratian kehitykseen, mitä seuraa väärästä valinnasta?
Äkillisen demokratisoitumisen pelätään johtavan poliittisten konfliktien kärjistymiseen ja yleiseen kaaokseen. Toisaalta jos taloudelliset pyrkimykset kerran asetetaan demokraattisten vapauksien edelle, mikään luonnonvoima ei tuota siistiä siirtymää demokratiaan talouden kasvettua tarpeeksi.
Argumentti, jonka mukaan ”kehityksen alkumetreillä tarvitaan määrätietoista johtajuutta”, on syystäkin brutaalien hallitsijoiden suosiossa. Eivätkä markkinavapaudet ole missään synnyttäneet automaattisesti demokratialiikkeitä.
Kilpaileva kasvumalli
Muuttuva maailmantilanne näyttää joka tapauksessa muuttavan myös talouskasvun ja demokratian välistä dynamiikkaa. Kehitystaloustiede ja monet kehitysteoriat etsivät yleispäteviä ja historiattomia lainalaisuuksia tai ”kehityspolkuja”, mutta monet ilmiöt ovat tosiasiassa hyvin kontekstisidonnaisia. On kysyttävä, miltä näyttää demokratian ja talouskasvun suhde tässä ja nyt.
Nopeimmin talouttaan kasvattavat maat ovat varsin keskusjohtoisia, luonnonvara- ja teollisuusvetoisia talouksia. Tällaisia maita on erityisesti Itä- ja Keski-Aasiassa sekä Afrikassa. Viimeisimpien tilastojen mukaan maailman nopeimmin talouttaan kasvattavat maat ovat Ruanda ja Eritrea. Muita viime aikojen vahvoja kasvutalouksia ovat esimerkiksi Kiina, Etiopia, Turkmenistan, Norsunluurannikko ja Myanmar.
Tilanne eroaa selvästi kylmän sodan loppuvaiheista, jolloin kasvu keskittyi demokraattisia käytäntöjä seuraileviin Euroopan ja Pohjois-Amerikan maihin.
Nykyisissä nopeimman talouskasvun maissa keskusvallan rooli on yleensä merkittävä: se ohjailee strategisesti, houkuttelee ja valikoi suurinvestointeja sekä luo riittävän vakaan taloudellisen toimintaympäristön. Suurella joukolla ihmisiä on kohtuullisen hyvät markkinavapaudet. Valtio kuitenkin tuhoaa demokraattiset vapaudet, pidättää toisinajattelijoita mielivaltaisesti ja heittelee ihmisiä miten sattuu strategisten investointitarpeiden tieltä. Poliittinen toiminta tukahdutetaan. Suuret investoinnit suunnitellaan ja neuvotellaan salassa.
Tällaisten valtioiden poliittista polttoainetta on usein ylpeys nykyisestä kovaotteisesta kasvusta nimenomaan läntisen mallin vaihtoehtona. Johtajien retoriikassa eurooppalaisten huoli ihmisoikeuksista on samaa uuskolonialismia kuin epäreilut kauppasopimuksetkin. Vuosikymmenten kokemukset ohjelmista, joissa vaadittiin talouskuria ja demokratiaa, johtavat molempien hylkäämiseen: nyt talous kasvaa ja poliittinen komento on kova.
Nykyisissä nopean talouskasvun maissa on hyvin vähän merkkejä demokraattisista muutospaineista, mikä kyseenalaistaa sen, että talous ensin -ajattelulla olisi ylipäänsä yhteyttä demokratiaan.
Nykyisissä nopean talouskasvun maissa on hyvin vähän merkkejä demokraattisista muutospaineista, mikä kyseenalaistaa sen, että talous ensin -ajattelulla olisi ylipäänsä yhteyttä demokratiaan.
Samaan aikaan on selvää, että kasvua voidaan luoda hyvin epädemokraattisissa oloissa, mikä kumoaa ajatuksen demokratian ja talouskasvun kohtalonyhteydestä. Erityisesti Kiina näkee ”mallinsa” myös uusille kumppaneilleen Afrikassa tarjottavana kehitysmallina.
Demokratia ei ole hallinnollinen rituaali
Näyttääkin varsin perustellulta ajatella, ettei demokratiaan kannata suhtautua omalla painollaan etenevänä voimana. On myös vaarallisen tuntuista tuudittautua ajattelemaan, että kunhan bruttokansantuote saavuttaa riittävän tason, despoottinen hallinto toteaa, että kehitysteorian valossa on aika poistua vallasta ja järjestää vaalit.
Toisin sanoen demokratia edellyttää sen aktiivista edistämistä. Tämä johtaa kysymyksiin siitä, miksi demokratiaa – ja toisaalta talouden kasvua – halutaan tai pitäisi haluta. Jos hierarkkinen kasvumalli nähdään demokratian kilpailijana, eikä ainoastaan välivaiheena kohti demokratiaa, tulisi miettiä, mikä demokratiasta tekisi houkuttelevaa.
Demokratian edellytyksiä ovat käsitys tasa-arvoisesta poliittisesta osallistumisesta sekä vapaa ja kriittinen julkisuus.
Talouskasvun ja demokratian suhde riippuu paljolti demokratian määritelmästä. Demokratian edellytyksiä ovat käsitys tasa-arvoisesta poliittisesta osallistumisesta sekä vapaa ja kriittinen julkisuus. Näin laajasti ymmärrettynä demokratia on paljon muutakin kuin äänestämistä.
Viime aikoina demokratialla ympäri maailmaa on ollut vaarana trivialisoitua pelkäksi äänestystapahtumaksi. Taloutta kasvattavat prosessit voikin usein kytkeä yhtä lailla vaalidemokratiaan kuin sen puutteeseen.
Demokratiaa puolustetaankin nimenomaan osoittamalla, että se ei ole pelkkä hallinnollinen rituaali vaan kyse on kenen tahansa vallasta vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Tällöin demokratia näyttäytyy ensi sijassa hierarkian vastakohtana. Sen suhde talouskasvuun ei ole määrällinen vaan laadullinen: demokratia tuottaa helpommin ”kasvua alhaalta” keskusjohtoisen ja ”pisarointiin” luottavan kasvuun sijaan.
Säilyykö demokratian houkuttelevuus?
Olennaisinta on, vaikuttaako demokratia lupaukselta köyhyydessä elävien ihmisten näkökulmasta. Jos demokratia assosioituu onnettomiin talousreformeihin tai näyttää merkityksettömältä rituaalilta, harvalla on syytä ottaa suuria riskejä sen puolesta.
Toisaalta jos demokratiaa ajatellaan enemmänkin oman äänen saamisena kuuluviin, intressi demokraattisten käytäntöjen puolustamiseksi on suurempi.
Demokratian ja talouskasvun suhde kääntyy samalla vielä kertaalleen ympäri. Talouskasvua pidetään kehitysteorian piirissä hyvänä siitä varsin itsestään selvästä syystä, että se nostaa ihmisiä köyhyydestä. Siksi on olennaista nähdä, miten talouskasvu ja erityisesti autoritaarinen kasvumalli voivat myös vahingoittaa köyhyydessä eläviä ihmisiä.
he joutuivat muuttaamaan pois Katsen padon alta 1990-luvulla. Kuva: LK/Paula Ludwig
Maiden sisäinen taloudellinen eriarvoisuus kasvaa lähes kaikkialla, eli kasvun ja köyhyyden vähenemisen yhteys on heikentynyt. Toiseksi jätti-investointeihin nojaava kasvu merkitsee monille pakkomuuttoa maan ”tuottavamman” käytön tieltä tai paikallisesti käytössä olleiden luonnonvarojen menettämistä. Myös pyrkimys saada osansa tuottavuuden kasvusta järjestäytymällä voi osoittautua hengenvaaralliseksi.
Talouskasvun jaloissa elääkin entistä suurempi joukko ihmisiä, jotka haluaisivat jollakin keinoin päästä ilmaisemaan vastustuksensa käynnissä oleville hankkeille ja saamaan kasvusta osansa. Heille laajemmin ymmärretty demokratia voi olla merkittäväkin lupaus, ja viime kädessä väylä hyötyä kasvavasta taloudesta.
Toivo paremmasta tulevaisuudesta
Sekä demokratiaa että köyhyyden vähenemistä halutaan samasta syystä: ne edustavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Sen sijaan, että uskottaisiin hyviä asioita yhteen nippuun paketoivaan kehitykseen, tulisi kysyä, mitä demokratia ja talouden kasvu lupaavat eri ihmisille eri aikoina.
Jos demokratia ymmärretään laajasti kykynä vaikuttaa ympäröiviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, se on köyhyydessä eläville elintärkeää.
Jos demokratia ymmärretään laajasti kykynä vaikuttaa ympäröiviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, se on köyhyydessä eläville elintärkeää. Demokratian sanansaattajina itseään pitävien maiden olisikin hyvä kääntää katse pois muodollisista instituutioista ja kysyä, miten tällaista laaja-alaista osallisuutta voitaisiin edistää. Ehkä tämän kysymyksen äärellä tulee pohdittua myös oman demokratian kehittämistä. Esimerkiksi kansalaistoiminnan tila on viime aikoina kaventunut sekä demokraattisissa että epädemokraattisissa valtioissa.
Toisaalta jokainen materiaalisessa puutteessa elävä varmasti haluaa eroon tuosta puutteesta. On kuitenkin tärkeää huomata, että ”talouskasvu” ei ole yhtenäinen tapahtuma vaan hyvinkin erilaisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen seuraus. Se voi merkitä suurten ihmisjoukkojen elämänlaatua parantavaa köyhyyden vähenemistä, mutta se voi yhtä lailla merkitä vaurauden keskittymistä, uusia marginalisoitumisen muotoja ja traagisia ympäristötuhoja.
Demokratiaa ei ainakaan kannata uhrata mille tahansa kasvulle. Kysymys on viime kädessä siitä, ollaanko demokratiaa valmiita puolustamaan myös maailmassa, jossa demokratiavaatimukset voivat tarkoittaa kapuloita kaupallisen yhteistyön ja talouskasvun rattaisiin.
TEKSTI TEPPO ESKELINEN
Kirjoittaja on kehitystutkimuksen yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistosta. Hänen kirjansa Demokratia utopiana ja sen vastavoimat ilmestyi alkuvuodesta Vastapainon kustantamana.
