Kehitysyhteistyö ei pelasta maailmaa, mutta se voi olla yksi pieni osatekijä sen parantamisessa. Tällöin sen tulisi kuitenkin pyrkiä tosissaan tekemään itsestään tarpeetonta.
Punaisen ristin työntekijät jakavat vettä, ruokaa ja lääkkeitä Ukrainassa. Suomen valtion kehitysrahoitusyhtiö investoi sambialaiseen kalankasvatusyritykseen kahden prosentin tuotto-odotuksella. Helsingissä järjestetään Maailma kylässä -festivaali. Suomi maksaa korkokulut lainasta, jolla Etiopian ilmatieteen laitos ostaa säätutkia suomalaiselta yritykseltä. Tämä lehti toimitetaan sinun luettavaksesi.
Nämä ovat esimerkkejä toiminnasta, jota rahoitetaan Suomen kehitysyhteistyövaroilla. Joku saattaa pitää humanitaarista apua Ukrainaan tärkeänä, mutta sambialaisen kalabisneksen tukemista turhana. Toinen kannattaa nimenomaan kalankasvatusfirman kaltaista kauppaa tukevaa kehitysyhteistyötä, mutta jättäisi Maailma kylässä -festivaalit väliin. Kolmas on sitä mieltä, ettei säätutkien ostamista pitäisi sitoa suomalaisomisteiseen yritykseen, mutta lukisi mielellään Kehitys-lehteä.
Kehitysyhteistyön puolustajat perustelevat usein kehitysyhteistyötä sillä, että köyhiä pitää auttaa. Vastustajat sanovat useimmiten, että köyhiä pitää auttaa, mutta vain Suomessa.
He kaikki kannattavat osaa kehitysyhteistyöstä ja vastustavat osaa. Hyvin usein julkisessa keskustelussa tulee kuitenkin vastaan ajatus, että kaikki kehitysyhteistyö olisi lähtökohtaisesti hyvää tai pahaa.
Kehitysyhteistyön puolustajat perustelevat usein kehitysyhteistyötä sillä, että köyhiä pitää auttaa. Vastustajat sanovat useimmiten, että köyhiä pitää auttaa, mutta vain Suomessa. Kummassakaan argumentissa ei yleensä kiinnitetä juuri huomiota siihen, mitä kehitysyhteistyövaroilla oikeastaan tehdään. Kanta on jo muodostettu siitä riippumatta.
Kumpikin argumentti pohjaa ajatukseen, jonka mukaan kehitysyhteistyö on vain rahan lahjoittamista sinne jonnekin. Hyödyt menevät kaukomaihin. Tämä on yksinkertaistava näkemys.
Kehitysyhteistyön monet motiivit
Suomen kehitysyhteistyön juuret ovat 1870-luvulla alkaneessa kirkon lähetystyössä nykyisen Namibian alueella. Nykymuotoinen kehitysyhteistyömme sai alkunsa 1950-luvulla, kun Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Kehitysyhteistyössä on ollut eri aikoina eri painotuksia ja monenlaisia motiiveja. Esimerkiksi 1970-luvulla kehitysyhteistyötä leimasi melko suorasukainenkin viennin edistäminen suomalaistroolareineen ja -traktoreineen.
Nykyisin yhteistyö yritysten kanssa ei ole näin suoraviivaista, mutta sitäkin trendikkäämpää. Kehitysyhteistyö on oikeastaan enenevässä määrin yritysten rahoittamista – eli vastaavaa toimintaa kuin alun kalanviljelyesimerkissä, tai erilaisten rahastojen kautta tapahtuvaa sijoitustoimintaa. Tällöin siltä odotetaan myös maltillista tuottoa Suomen valtiolle. Suomen kehityspoliittisen sijoitussalkun arvo oli vuonna 2016 noin 160 miljoonaa euroa. Vuonna 2020 se oli yli puoli miljardia euroa, ja tavoite on, että salkun koko olisi yli miljardi euroa vuonna 2023.
Yksi kehitysyhteistyön pyrkimyksistä on maailmanpoliittisen vakauden lisääminen ja konfliktien ehkäiseminen.
Myös muut yksityisen sektorin tukimuodot ovat korostuneet kehitysyhteistyössä viime vuosina. Niillä pyritään tukemaan hyödyllisiä hankkeita, mutta myös luomaan kauppasuhteita suomalaisyrityksille. Kyse on siis köyhyyden vähentämisestä, mutta myös kaupallisista intresseistä.
Näiden motiivien ohella yksi kehitysyhteistyön pyrkimyksistä on maailmanpoliittisen vakauden lisääminen ja konfliktien ehkäiseminen. Rikkaat maat olettavat itse hyötyvänsä vakaudesta, esimerkiksi pienempinä pakolaismäärinä tai vähäisempänä terrorismina.
On myös syytä huomioida, ettei kehitysyhteistyö ole irrallaan muusta kansainvälisestä yhteistyöstä. Jos Suomi ottaa Venäjän hyökkäystä pakenevia ukrainalaisia vastaan, osa siitä aiheutuvista kuluista kirjataan kehitysyhteistyöksi. Tai jos Suomi pyrkii ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen kansainvälisten sitoumustensa mukaisesti, osa siihen käytetyistä varoista on kirjanpidollisesti kehitysyhteistyötä.
Kuka hyötyy?
Osan kehitysyhteistyön hyödyistä voi siis ajatella päätyvän suomalaisille kaupankäyntinä, vakautena ja hyvinä poliittisina suhteina. Jotkut kehitysyhteistyön kriitikot, tunnetuimpana sambialaissyntyinen ekonomisti ja hallitusammattilainen Dambisa Moyo, ovat esittäneet, että kehitysyhteistyö olisi itse asiassa kehittyville maille itselleen haitallista ja että siitä hyötyisivät paikallisen eliitin lisäksi lähinnä länsimaalaiset ihmiset – ennen kaikkea ne, jotka työskentelevät kehitysyhteistyön parissa.
Näin saattaa epäilemättä toisinaan ollakin. Ei myöskään ole demokratiakehityksen kannalta hyväksi, jos maa on niin riippuvainen ulkoisesta avusta, että se on tilivelvollinen pikemminkin avunantajilleen kuin kansalaisilleen.
Siinä Moyo meni kuitenkin vikaan, etteikö kehitysyhteistyö keskimäärin lisäisi talouskasvua ja vähentäisi köyhyyttä, ainakin jonkin verran. YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitos UNU-WIDER tarkasteli laajassa tutkimushankkeessaan kehitysyhteistyön pitkäaikaisia vaikutuksia. Kymmenen prosentin bruttokansantulo-osuutta vastaava apusumma kiihdytti talouskasvua reilun prosentin. Keskimääräinen apubudjetti vähensi köyhyyttä koko 37 vuoden tarkastelujakson aikana 6,5 prosenttia ja pidensi elinajanodotetta 1,3 vuotta. Tutkimuksessa tarkasteltiin aineistoa kymmenistä kehittyvistä maista Afrikasta, Aasiasta, Kaukasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Oseaniasta.
Pelkästään kansainvälisten konsernien veronkierto kehittyvistä maista teollisuusmaihin muodostaa moninkertaisen rahasumman maailman yhteenlaskettuun kehitysyhteistyöhön verrattuna.
Kehitysyhteistyö jää siis tutkimusnäytön perusteella plussan puolelle. Se ei kuitenkaan poista kysymystä siitä, onko kehitysyhteistyöstä riittävästi hyötyä ja pitäisikö kehitysyhteistyön hyötyjen jakautua toisella tavalla. Toisaalta taas on syytä olla realistinen siinä, mihin kehitysyhteistyön rahkeet voivat ylipäänsä riittää.
Pelkästään kansainvälisten konsernien veronkierto kehittyvistä maista teollisuusmaihin muodostaa moninkertaisen rahasumman maailman yhteenlaskettuun kehitysyhteistyöhön verrattuna. Raha ei virtaa rikkaista maista köyhiin, vaan pikemminkin toiseen suuntaan.
Teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n jäsenten keskimääräinen kehitysyhteistyöbudjetti vastasi 0,33 prosenttia niiden bruttokansantulosta. Me suomalaiset satsaamme vuosittain suunnilleen saman verran rahaa koiriimme kuin kehitysyhteistyöhön.
Samaan aikaan suurin osa ihmisistä asuu kehittyvissä maissa. Köyhyydessä elää laskentatavasta riippuen 700 miljoonasta kolmeen miljardia ihmistä.
Vaikka kehitysyhteistyökoneisto toimisi kuin rasvattu, se ei riittäisi poistamaan globaalia köyhyyttä tai vähentämään eriarvoisuutta kovin paljoa. Kehitysyhteistyö voi toimia osatekijänä, mutta varsinaisen muutosvoiman on tultava muualta.
Pandemian jälkeen
1950-lukuun verrattuna äärimmäinen köyhyys on vähentynyt merkittävästi, ihmisten terveys keskimäärin parantunut ja elinajanodote pidentynyt. Näin on tapahtunut myös useimmissa Suomen kehitysyhteistyön kumppanimaissa, kuten Etiopiassa, Mosambikissa ja Nepalissa sekä kehitysyhteistyöstä jo pääosin irrottautuneissa Perussa ja Vietnamissa.
Kehitysyhteistyöllä on ollut osansa, mutta pääosin köyhyyden väheneminen on johtunut muista tekijöistä, jotka nekin vaihtelevat paikasta toiseen. Esimerkiksi Nepalissa siirtolaisten rahalähetyksillä on ollut erittäin suuri merkitys. Vietnam taas vaurastui integroitumalla maailman markkinoille teollisuuspolitiikalla, johon kuuluivat vahvat valtionyhtiöt.
Eriarvoisuus on kuitenkin monilla mittareilla kasvanut, varsinkin maiden sisällä. Myös köyhyystilastot näyttävät melko toisenlaisilta, jos nostamme hiukan köyhyysrajaa.
Ja vaikka emme nostaisi, koronaviruspandemia ajoi Maailmanpankin arvion mukaan lähes sata miljoonaa ihmistä äärimmäiseen köyhyyteen. Se sai Dambisa Moyonkin kannattamaan kehitysyhteistyön lisäämistä määräaikaisella apupaketilla. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut viljan, lannoitteiden ja ruoan hintoja, mistä seuraa nälkää etenkin Afrikassa ja Lähi-Idässä. Samaan aikaan ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä, mikä vaikeuttaa ruoan tuotantoa.
Humanitaarisen avun ja perusasioiden, kuten ruoan, hygienian ja terveyspalveluiden, merkitys onkin kasvanut kehitysyhteistyössä kansainvälisesti. Nämä toimet ovat kuitenkin pääasiassa olleet väliaikaisia laastareita. Pidemmän päälle kehitysyhteistyöllä pitäisi pyrkiä vahvistamaan perusasioiden rahoitusta ja järjestämistä ilman ulkomaista apua. Kysymys, kuinka tätä voidaan edistää, on paljon tärkeämpi kuin se, onko kaikki kehitysyhteistyöksi raportoitava toiminta yhtenä könttinä hyvää vai pahaa.
Demokratiakehityksen kannalta olisi oleellista, että kehittyvien maiden hallitukset olisivat tilivelvollisia kansalaisilleen, veronmaksajilleen, eivätkä eurooppalaisille tai kiinalaisille avunantajille.
Oleellista kehitysyhteistyöstä irrottautumisessa olisi ainakin se, että kehittyvät maat hyötyisivät omista resursseistaan enemmän ja hyödyt jakautuisivat tasaisemmin. Esimerkiksi Afrikassa toimivan kaivosteollisuuden voitot valuvat valitettavan usein jonnekin aivan muualle kuin paikallisten ihmisten hyväksi. Toimivat verotus- ja sosiaaliturvajärjestelmät ovat tässä avainasemassa. Jos kehitysyhteistyöteollisuus haluaisi todella tehdä itsestään tarpeettoman, se panostaisi niiden kehittämiseen huomattavasti nykyistä enemmän.
Demokratiakehityksenkin kannalta olisi oleellista, että kehittyvien maiden hallitukset olisivat tilivelvollisia kansalaisilleen, veronmaksajilleen, eivätkä eurooppalaisille tai kiinalaisille avunantajille.
Tärkeää olisi myös se, etteivät vauraat maat antaisi toisella kädellä ja läpsäisisi samaan aikaan toisella kädellä kehittyviä maita poskelle. Verotuksen kehittäminen vesittyy, jos vauraiden maiden yritykset kikkailevat voitot veroparatiiseihin. Kauppaa tukevan avun hyödyt haihtuvat, jos neuvottelemme kansainvälisiä kauppasopimuksia, jotka ovat köyhimmälle väestönosalle epäedullisia.
Esimerkin voi ottaa myös pandemian hoidosta. Toimitimme ylijäämärokotteita köyhiin maihin, mutta jarrutimme koko kovimman pandemian ajan koronarokote- ja lääkepatenttien väliaikaista jäädytystä, jota kehittyvät maat vaativat vuodesta 2020 lähtien. Kesäkuussa 2022 se meni lopulta osittain läpi. Epätasaisesta rokotuskattavuudesta seuranneen eriarvoisuuden jäljet näkyvät pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä.
Siihen voimme toki vielä vaikuttaa toimillamme. Ei köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen mahdotonta ole. Se edellyttäisi kuitenkin sitä, ettemme viittaisi kintaalla kehittyvien maiden vaatimuksille, koskivat ne sitten kansainvälistä verotusta, kauppapolitiikkaa tai vaikkapa patentteja.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, kirjailija ja Kehitys – Utveckling -lehden entinen päätoimittaja.
