Vaatemerkki menestyy, koska sen kenialainen perustaja Kawira Mirero on ymmärtänyt, että bisneksessä pelkkä rakkaus ei riitä.
Silmä ei tiedä, minne katsoisi. Nairobi Textiles on Kenian pääkaupungin liikekeskustassa sijaitseva kangasputiikkien tihentymä, jossa värien kirjo täyttää tilan lattiasta kattoon, useassa kerroksessa.
Mirero haluaa murtaa afrikkalaisen vaateteollisuuden peruskirouksen: ”Uupuneet tienvarsiräätälit ompelevat tyhjällä mahalla pystymättä kasvamaan ja kehittymään.”
Kawira Mireron silmä tietää. Mambo Pambon perustaja tuntee kankaat ja oman tyylinsä: afrikkalaisen perinteen inspiroimaa laatumuotia modernilla twistillä.
Vaatemerkin tarina symboloi kenialaisen muodin muutoksia monin tavoin. Mirero ja monet aikalaiset haluavat murtaa peruskirouksen:
”Uupuneet tienvarsiräätälit ompelevat tyhjällä mahalla pystymättä kasvamaan ja kehittymään.”
Afrikkalaisista kankaista voisi kirjoittaa paksun kirjan, mutta täällä kaiken ydin on kitenge, tukeva puuvilla, joka tunnetaan myös African wax print – tai Länsi-Afrikasta lainatulla ankara-nimellä. Tyylin juuret ovat indonesialaisessa batiikkivärjäyksessä, jonka hollantilaiset toivat Afrikkaan 1800-luvulla. Samaa juurta on ohuempi puuvilla kanga, johon usein painetaan swahilinkielisiä sanontoja.
Ironista kyllä, kankaat tuotettiin kauan pääasiassa Euroopassa ja tällä hetkellä Kiinassa. Afrikkalaista tuotantoa on vähän, lähinnä Nigeriassa, Ghanassa ja Tansaniassa. Kiinalaiset printtikitenget myydään kuuden metrin paloina noin 1 500 shillingillä eli 11 eurolla. Aidon nigerialaisen hinta on kolminkertainen, ja kuviointi tehdään eri tekniikalla.
Kenialaista tuotantoa on esimerkiksi kikoi-raitakudos.
Kaikkia näitä Mambo Pambo yhdistelee nairobilaiseen nykymakuun vetoavina väritehosteina yksivärisiin ”mzungu-kankaisiin”. Swahilin mzungu tarkoittaa valkoihoista ihmistä.
”Emme tarvitse hikipajoja”
Nuori Kawira Mirero lähti Mombasan rannikkokaupungista Nairobiin opiskelemaan designia, vaikka vanhemmat varoittelivat kapeasta leivästä. Valmistuttuaan hän huomasi vanhempien olleen oikeassa. Hän palasi opiskelemaan markkinointia.
Kaupallinen työ elätti ja muut haaveet jäivät taka-alalle, kunnes aviomiehen työ vei Mireron Länsi-Afrikkaan, Ghanaan ja Nigeriaan. Kuuden vuoden aikana hän sai kaksi tytärtä, ja uuden mahdollisuuden.
”Länsiafrikkalaiset todella osaavat kantaa näyttävät vaatteensa. Minä heittäydyin taas tutkimaan muotia.”
”Uskon yhteistyöhön. Mungu akipenda – jos luoja suo, perustan vielä lifestyle-putiikin, jossa on esillä myös muiden yrittäjien tuotteita.”
Paluukuormassa Nairobiin vuonna 2014 hän toi mukanaan kangaslastin ja suuria suunnitelmia.
”Ystäväni ihailivat töitäni ja ihmettelivät, missä näitä voi käyttää. Opin, että minun täytyy sovittaa vaatteet itäafrikkalaiseen vaatimattomuuteen.”
Aluksi Mirero palkkasi yhden räätälin ja otti asiakkaat vastaan perheen olohuoneessa. Oman liiketilan mahdollisti luovien alojen yrittäjiä rahoittavan säätiön 2 600 euron suuruinen laina. Nyt Mirero työllistää seitsemän ihmistä: räätälit, assistentit ja myyjät vauraassa Karenin kaupunginosassa sijaitsevassa putiikissaan.
”Uskon yhteistyöhön. Mungu akipenda – jos luoja suo, perustan vielä lifestyle-putiikin, jossa on esillä myös muiden yrittäjien tuotteita.”
Kenialaisessa muodissa on kaikki kerrokset halparäätäleistä massatuotantoon ja uniikkiin luksukseen. Mambo Pambo sijoittuu hintahaitarin kohtaan, joka on keskiluokalle saavutettava. Käännekohdaksi nousi Watamu dress, puku täynnä käsityövaltaisia yksityiskohtia. Mirero kirjoitti hintalappuun 28 000 shillinkiä eli 210 euroa varmana siitä, että kukaan ei pukua ostaisi.
”Instagramista tuli minun ja tyttärieni yhteisprojekti. Minä pukeuduin ja tytöt kuvasivat. Kauppa kävi ja lisäksi näimme heti, mistä ihmiset tykkäävät.”
”Mutta sehän myi. Ja tätä tarinaa haluan jakaa. Emme tarvitse hikipajoja, jos tunnemme oman arvomme.”
Omissa nahoissa
Yksi tärkeä opetus löytyi pandemiasulkujen keskeltä. Aiemmin Kawira Mirero markkinoi mallistonsa palkkaamalla kuvaajat ja mallit, ja itse ujosteli kameraa. Keväällä 2020 vaatteet makasivat varastossa ja jotain piti tehdä.
”Instagramista tuli minun ja tyttärieni yhteisprojekti. Minä pukeuduin ja tytöt kuvasivat. Kauppa kävi ja lisäksi näimme heti, mistä ihmiset tykkäävät.”
Se yllätti, että ihmiset ostivat vaatteita mieluummin nähdessään ne itsensä kaltaisen naisen yllä.
”Me naiset voihkimme aina jotain vartalomme kanssa. Minä en ole koskaan ollut laiha ja tiedän, miten turhauttavaa vaatteiden etsiminen voi olla. Tiedän myös, miten hyvältä tuntuu, kun jokin istuu juuri minulle. Sitä tunnetta haluan välittää – hyvää oloa omissa nahoissa.”
Hääjuhlistaan hän muistaa, miltä tuntui käyttää kahta korsettia päällekkäin.
”Näytin hyvältä, mutta en pystynyt istumaan enkä hengittämään. Juhlien jälkeen heitin korsetit hiiteen. En vain enää suostu epämukavuuteen. Elämän kiireiden ja vaatimusten keskellä ei voi olla puristuksissa”, Mirero sanoo.
Lue lisää: Palestiinalaismuseo kertoo suomalaisen kansatieteilijän elämäntyöstä
Lue lisää: Ghanassa skeittipuisto rohkaisee naisia harrastamaan
