Paikalliset avustusjärjestöt kaipaavat kansainvälisiltä humanitaarisilta toimijoilta puolueettomuuden sijaan avoimuutta ja vahvempaa vastuunkantoa, kirjoittaa Merit Hietanen.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on jatkunut jo yli puolitoista vuotta. Se on pakottanut yli 13 miljoonaa ihmistä pakenemaan kodeistaan ja aiheuttanut loputtomasti kärsimystä ja tuhoa. Suomalaisten ja monien eurooppalaisten halu auttaa ukrainalaisia on ollut erityisen avokätistä.
Suomalaisten ja monien eurooppalaisten halu auttaa ukrainalaisia on ollut erityisen avokätistä.
Tämä on tarpeellista ja täysin ymmärrettävää. Venäjän hyökkäyssodan jäljet ovat globaalit: ne vaikuttavat Afrikan sarven ruokaturvaan ja suomalaisen bensan hintaan. Huoli sodasta, joka vielä joku päivä koettaisiin myös Suomessa, on todellinen.
Kuitenkin se, että ennennäkemättömän kansainvälisen auttamishalun myötä Ukrainan humanitaariset tarpeet on täytetty merkittävästi paremmin kuin muiden maiden vastaavat tarpeet, on herättänyt huolta niin sanotuista unohdetuista kriiseistä, joissa avun tarve jatkuu suurena tai jopa kasvaa. Humanitaaristen periaatteiden mukaan avun jakautuminen tulisi tehdä tarveperusteisesti riippumatta siitä, mikä on kunkin avunantajan näkökulmasta keskeisin konflikti.
Mutta mitä nämä periaatteet ovat ja miksi ne ovat tärkeitä?
Apua eniten tarvitseville
Humanitaarisen avun ja periaatteiden ajatus syntyi vuonna 1859, kun sveitsiläinen liikemies Henry Dunant, sittemmin tunnettu Punaisen Ristin kansainvälisen komitean perustajajäsen, näki Pohjois-Italiassa Solferinon taistelutantereen, jossa loukkaantuneet sotilaat kärsivät vammoistaan. Hän ryhtyi paikallisten naisten kanssa auttamaan näitä loukkaantuneita sotilaita riippumatta siitä, kenen joukoissa he olivat taistelleet. Syntyi ajatus puolueettomasta, periaatteellisesta avunannosta.
Avunannon periaatteellisuus tarkoittaa, että apua tarjotaan sitä eniten tarvitsevalle. Päätökseen ei vaikuta, minkä maalainen avuntarvitsija on, mihin etniseen ryhmään hän kuuluu, mitä sukupuolta hän edustaa tai onko hän oikealla vai väärällä puolella historiaa.
Ratkaisevaa on, tarvitseeko hän humanitaarista apua.
Humanitaarisen työn periaatteisiin kuuluvat inhimillisyys, tasapuolisuus, puolueettomuus ja riippumattomuus.
Usein kyse on ihmishenkien pelastamisesta tai vähintäänkin kärsimyksen vähentämisestä. Avunkohteita valittaessa johtotähtenä tulisi olla inhimillisyys: humanitaaristen toimijoiden tulisi voida itsenäisesti päättää, minne apua annetaan ilman poliittista ohjausta tai pohdintaa siitä, missä kukin toimija saisi parhaiten näkyvyyttä ja kiitosta.
Humanitaarisen työn periaatteisiin kuuluvatkin inhimillisyys, tasapuolisuus, puolueettomuus ja riippumattomuus. Ne on kirjattu kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen eli Geneven yleissopimuksiin, joihin Punaisen Ristin toiminta perustuu. Sittemmin myös YK on ottanut ne omakseen.
Konflikteissa periaatteellisen avunannon tärkeyttä korostetaan usein työvälineenä. Ajatus on, että sodan kaikki osapuolet päästävät puolueettomat humanitaariset toimijat turvallisesti avuntarvitsijoiden luokse. Jos humanitaariset toimijat valitsevat konfliktissa puolensa, niiden riski joutua hyökkäyksen kohteeksi kasvaa, koska sodan osapuolet eivät näe niitä enää puolueettomina toimijoina.
Humanitaariset periaatteet toimivat myös valttikorttina, kun neuvotellaan humanitaarisista käytävistä tai lyhyistä tulitauoista, jotka helpottavat avun perillepääsyä.
Puolueettomuuden vaikeus
Kuinka realistisia humanitaariset periaatteet sitten ovat humanitaarista työtä ohjaavana voimana? Kuinka moni paikallinen humanitaarinen toimija on sodan keskellä puolueeton esimerkiksi Ukrainassa tai missä tahansa muussa kriisissä? Kuinka moni on valmis auttamaan loukkaantunutta venäläistä sotilasta siinä missä ukrainalaista sotilasta?
Humanitaarisilta toimijoilta odotetaan yleensä, etteivät he ota kantaa konfliktiin julkisesti, eivät myöskään sosiaalisessa mediassa. Harva konfliktin keskellä elävä kuitenkaan kykenee tällaiseen puolueettomuuteen.
Kuinka moni on valmis auttamaan loukkaantunutta venäläistä sotilasta siinä missä ukrainalaista sotilasta?
Nämä odotukset aiheuttavat ristiriitaa lähes kaikissa konflikteissa, mutta etenkin Ukrainassa ne ovat saaneet näkyvyyttä. Esimerkiksi Punainen Risti joutui parrasvaloihin maaliskuussa 2022, kun Punaisen Ristin kansainvälisen komitean johtaja Peter Mauer neuvotteli Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa pääsystä avuntarvitsijoiden luokse.
Kohu oli outo – ovathan Punainen Risti, YK ja muut humanitaariset toimijat neuvotelleet aina sotien eri osapuolten kanssa avun perillepääsystä. Kohun taustalla oli oletus, että humanitaaristen toimijoiden tulisi ottaa kantaa hyökkäyssotaan. Siksi humanitaarinen puolueettomuus tuntui monen mielestä väärältä.
Esimerkkejä löytyy muualtakin. Palestiinalaisten asuttamaa Gazaa ympäröivän muurin graffiittiin on kirjoitettu brittiläisen taiteilijan Banksyn sanat kuin viestinä humanitaarisille työntekijöille: ”Jos pesemme kätemme valtaapitävien ja vallattomien välisestä konfliktista, olemme valinneet valtaapitävien puolen – me emme ole puolueettomia.”
Humanitaarista vastarintaa
Oxfordin yliopiston tutkija Hugo Slim kirjoitti vuonna 2022 Humanitarian Practice Networkin verkkosivulla humanitaarisesta vastarinnasta. Se kuvaa työtä, jota moni paikallinen järjestö konfliktimaissa tekee. Järjestön johtajan ja työntekijöiden kuuluminen tiettyyn etniseen ryhmään voi jo viestiä siitä, mitä konfliktin osapuolta se tukee.
Puolueettomuus ei ole myöskään riskitöntä: monin paikoin paikallinen työntekijä voi asettaa itsensä vaaraan, jos hän ei selvästi ilmaise kantaansa.
Kun sotilasjuntta otti vallan Myanmarissa vuonna 2021, monet paikalliset humanitaariset työntekijät pelkäsivät perheenjäsentensä turvallisuuden puolesta, jos he eivät osallistuisi junttaa vastustaviin mielenosoituksiin. YK:n humanitaarisen avun koordinaattori antoikin poikkeuksellisesti paikallisille työntekijöille luvan osoittaa mieltään, mikä ei muutoin ole YK:n työntekijöille luvallista juuri puolueettomuusperiaatteen vuoksi.
Humanitaarinen vastarinta on avunantoa, jota tehdään samalla kun vastustetaan aktiivisesti sortajaa.
Samoin tapahtui New Yorkissa George Floydin kuolemaa seuranneissa rasisminvastaisissa mielenosoituksissa vuonna 2020.
Paikallisten työntekijöiden tarve osoittaa tukensa omilleen on ymmärrettävää ja heijastaa paikallista todellisuutta. Humanitaarinen vastarinta onkin avunantoa, jota tehdään samalla kun vastustetaan aktiivisesti sortajaa. Suurista riskeistä huolimatta valinta on monille paikallisille työntekijöille selvä.
Erilaisia tulkintoja
Kansainväliset humanitaariset järjestöt pyrkivät kuitenkin toimimaan puolueettomasti. Toki niidenkin tavoissa tulkita humanitaarisia periaatteita on eroja. YK:n eri järjestöt ottavat kantaa aktiivisesti poliittisiin kysymyksiin. YK myös tekee rinnakkain rauhanturvaamista ja humanitaarista avustustyötä. Lisäksi se saa rahoituksensa pitkälti jäsenvaltioiltaan, mikä vaikuttaa sen riippumattomuuteen.
Punaisen Ristin kansainvälinen komitea puolestaan pyrkii olemaan aina ehdottoman neutraali: se ei tee minkäänlaisia poliittisia avauksia, mutta ei ole myöskään riippumaton lahjoittajistaan.
Lääkärit ilman rajoja -järjestö sen sijaan ottaa harkiten ja harvoin kantaa, mutta pyrkii olemaan ehdottoman riippumaton poliittisesta ohjauksesta, eikä siksi vastaanota rahoitusta valtioilta.
YK myös liikkuu konfliktialueilla panssaroiduilla ajoneuvoilla, kun taas humanitaariset periaatteet ovat Punaiselle Ristille ja Lääkärit ilman rajoja -järjestölle perustavanlaatuinen turvatakuu.
Vaikka humanitaarinen ala haluaa nähdä itsensä politiikan ulkopuolisena toimijana, toimii se todellisuudessa poliittisessa maailmassa ja poliittisissa konflikteissa, joista päätetään poliittisissa pöydissä. Siksi humanitaarisesta alasta tulee helposti politiikan väline periaatteellisuudesta huolimatta. Esimerkiksi Syyrian ja Turkin rajalla on väitelty pitkään humanitaarisen avun pääsystä Syyrian kurdivähemmistön alueelle.
Kun konflikteihin pitäisi löytää poliittisia ratkaisuja, niihin on helpointa tarjota lääkkeeksi humanitaarista apua.
Toisaalta kun konflikteihin pitäisi löytää poliittisia ratkaisuja, niihin on helpointa tarjota lääkkeeksi humanitaarista apua. Kriisien ratkaisemisen sijaan tarkoitus on vain vähentää kärsimystä. Joissain tapauksissa humanitaarista apua onkin arvosteltu jopa kriisien pidentämisestä. Diplomaatti ja tutkija Thomas G. Weiss kirjoitti jo vuonna 1999 julkaistussa artikkelissaan, että ”kyse ei ole siitä, linkittyvätkö humanitaarinen työ ja politiikka toisiinsa vaan siitä, miten niiden päällekkäisyyttä voidaan hallita inhimillisemmän politiikan ja tehokkaamman humanitaarisen toiminnan varmistamiseksi”.
Kun humanitaarisesta avusta kiistellään julkisesti mediassa, avun vieminen perille sitä tarvitseville vaikeutuu entisestään.
Kaikkia tarvitaan
Monissa maailman kriiseissä pääsy avuntarvitsijoiden luokse on vaikeaa. Riskit ovat suuret, ja humanitaarisia työntekijöitä kuolee säännöllisesti.
Näin on tapahtunut myös Ukrainassa. YK ja muut toimijat ovat neuvotelleet Venäjän kanssa pääsystä esimerkiksi Mariupolin kaupunkiin ilman, että avustussaattueita tai apua hakevia ihmisiä pommitettaisiin. YK on myös onnistuneesti neuvotellut Ukrainan viljakuljetuksista, vaikka sittemmin kuljetukset ovat taas pysähtyneet.
Tätä neuvottelutyötä kutsutaan humanitaariseksi diplomatiaksi: ajatus on, että vain ”puolueeton” toimija voi neuvotella kaikkien osapuolten kanssa. Siksikin myös periaatteellista humanitaarista apua täytyy puolustaa. Kaikkia toimijoita tarvitaan – myös niitä, jotka ottavat kantaa ihmisoikeusloukkauksiin.
Silti on kysyttävä, tarvitseeko kaikkien, myös paikallisten humanitaaristen toimijoiden toimia – tai ainakin esittää toimivansa – täysin puolueettomasti, jos kuitenkin periaatteet ovat nimenomaan Punaisen Ristin periaatteita.
Riippumatta siitä, ovatko paikalliset toimijat puolueettomia ja periaatteellisia vai eivät, ne ovat humanitaarisessa työssä korvaamattomia. Usein ne ovat pelastustöissä ensimmäisinä paikalla tarjoamassa apuaan. Monet paikalliset järjestöt kaipaavatkin kansainvälisiltä humanitaarisilta toimijoilta puolueettomuuden sijaan avoimuutta ja vahvempaa vastuunkantoa niin niitä itseään kuin avuntarvitsijoitakin kohtaan.
Humanitaarisiksi periaatteisiksi nämä eivät yllä, mutta alan yleisiksi standardeiksi ne ovat jo nousseet.
Kirjoittaja on humanitaarisen työn asiantuntija, joka on työskennellyt yli kymmenen vuotta lukuisissa kansainvälisissä järjestöissä Gazassa, Jordaniassa, Myanmarissa, Kamerunissa, Syyriassa ja Ukrainassa.
