Jukka Aronen

Vesikiistat yleistyvät maailmalla

Vesi on entistäkin arvokkaampi luonnonvara, ja siksi myös veteen liittyvien konfliktien ennustetaan lisääntyvän. Riitoja pyritään ehkäisemään ja ratkomaan vesidiplomatialla.

Vain kaksi päivää ehti kulua Venäjän helmikuussa aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa, kun venäläisjoukot räjäyttivät sementistä valmistetun padon lähellä Krimin niemimaata.

Kiireellä tuhotun padon olivat rakentaneet ukrainalaiset. Sillä oli tukittu Krimille johtava kanava sen jälkeen, kun Venäjä oli miehittänyt niemimaan vuonna 2014. Vesireitti on tärkeä, sillä sen kautta on virrannut jopa 85 prosenttia Krimin maatalouden, teollisuuden ja kotitalouksien tarvitsemasta vedestä. Nyt venäläiset päästivät jälleen veden juoksemaan, jotta vallatulla alueella olisi helpompi elää.

Padon räjäyttäminen on tuore muistutus siitä, miten ihmiselämän kannalta elintärkeästä vedestä käydään tiukkaa kamppailua ympäri maailman.

Eniten riitaa valtioiden sisällä

Yhdysvaltalaisen Pacific Institute -tutkimuslaitoksen mukaan noin 140 konfliktia on saanut alkunsa vesikiistoista vuosina 2020–2021. Niitä on syntynyt erityisesti päiväntasaajan seudulla Afrikassa, Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa.

Päättäjät saattavat ohjata vedenkäyttöä niin, että se hyödyttää ennen kaikkea vientituloja kerryttäviä maataloushankkeita ja vesivoimalaitoksia.

”Valtaosa veteen liittyvistä konflikteista tapahtuu valtioiden sisällä”, sanoo Aalto-yliopiston vesivarojen hallinnan apulaisprofessori Marko Keskinen.

Infografiikka: Juho Hiilivirta

Moni paikallinen konflikti käynnistyy esimerkiksi kastelu- tai juomaveden puutteen seurauksena, mutta taustalla on yleensä myös laajoja yhteiskunnallisia syitä.

Päättäjät saattavat esimerkiksi ohjata vedenkäyttöä niin, että se hyödyttää ennen kaikkea vientituloja kerryttäviä maataloushankkeita ja vesivoimalaitoksia. Samalla voidaan romahduttaa vaikkapa paikallisten kalastajien elinkeino.

Vesi, tai sen puute, voi synnyttää suuriakin kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnan sisällä.

”Hyvä esimerkki on Syyria”, sanoo Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Suvi Sojamo.

”Maassa oli kuiva kausi ennen vuonna 2011 alkanutta sisällissotaa. Tämä heikensi maatalouden näkymiä ja synnytti muuttoliikkeen kaupunkeihin. Muuttoliikkeestä seurasi sosiaalisia haasteita, jotka vaikuttivat osaltaan konfliktin syntyyn.”

Vesidiplomatialla ehkäistään konflikteja

Tulevaisuudessa vesikonfliktien ennustetaan yleistyvän, sillä veden niukkuus on kasvussa monella alueella. Jo nyt noin puolet maapallon väestöstä kärsii niukoista vesioloista vähintään kuukauden ajan joka vuosi.

Pelkästään vuonna 2022 on koettu ennätyksellisiä kuivuuksia muiden muassa Euroopassa ja Kiinassa.

Vedenkäyttöä on viime vuosikymmeninä lisännyt ennen kaikkea tehomaatalouden ja siihen liittyvän kastelun yleistyminen.

Aalto-yliopiston ylläpitämän Water Scarcity Atlas -palvelun mukaan niukkuus lisääntyy erityisesti vyöhykkeellä, joka ulottuu Pohjois-Afrikasta Lähi-itään, Etelä-Aasiaan ja Kiinaan.

”Lisääntyvää veden niukkuutta selittävät sekä väestönkasvu että veden käytön lisääntyminen. Esimerkiksi Pohjois-Intiassa on suuria jokivesistöjä, mutta myös paljon väestöä ja intensiivistä maataloutta”, Marko Keskinen sanoo.

Vedenkäyttöä on viime vuosikymmeninä lisännyt ennen kaikkea tehomaatalouden ja siihen liittyvän kastelun yleistyminen. Myös ilmastonmuutos haittaa veden saatavuutta, kun veden kierto muuttuu.

”Ilmastonmuutos vaikuttaa esimerkiksi sadevedestä riippuvaan maanviljelyyn, ja se myös voimistaa sään ääri-ilmiöitä, kuten myrskyjä, tulvia ja kuivuuskausia”, Keskinen sanoo.

Epävarmuuden kasvaessa valtiot alkavat varmistella omaa vedensaantiaan erilaisilla sopimuksilla mutta myös rakennelmilla, kuten suurilla patoaltailla. Pahimmillaan tämä johtaa yksipuolisiin vedenkäyttösuunnitelmiin, jotka lisäävät poliittisia jännitteitä etenkin jokivarsien ylä- ja alajuoksun maiden välille.

Kansainvälinen yhteisö ja YK tekevät työtä, jotta tällaisilta jännitteiltä vältyttäisiin ja valtiot pystyisivät yhdessä sopimaan rajavesien käytöstä. Asiaa edistetään kansainvälisillä sopimuksilla, joiden synnyssä Suomella on ollut keskeinen rooli.

Vesidiplomatiaan kuuluu myös teknistä rajavesiyhteistyötä ja rauhanvälitystä.

Joskus sopimukset eivät kuitenkaan riitä, ja silloin jännitteitä ehkäistään ja lievennetään niin sanotulla vesidiplomatialla.

Vesidiplomatia ei ole pelkästään vesiasioihin liittyvää perinteistä diplomatiaa, vaan siihen kuuluu myös teknistä rajavesiyhteistyötä ja rauhanvälitystä. Toiminta on valtioiden välistä, mutta mukana on usein laaja joukko muita toimijoita, kuten tutkimuslaitoksia, kansalaisjärjestöjä ja konsultteja.

Vesidiplomatian lähestymistavat vaihtelevat eri tilanteissa. Joskus jännitteitä ennaltaehkäistään esimerkiksi kansalaisjärjestöjen rauhanvälityksellä, kun taas toisinaan tärkeintä voi olla tieteellisen tiedon tuottaminen vedenkäytön muutoksista ja niiden mahdollisista vaikutuksista.

Diplomaattista vääntöä Niilillä

Yksi viime vuosien tärkeimmistä vesidiplomaattisista ponnistuksista on nähty Afrikan pisimmällä joella Niilillä.

Niilin konflikti alkoi vuonna 2011, kun Etiopia ilmoitti alkavansa rakentaa joen yläjuoksulle valtavaa GERD-patoa, jonka avulla se sähköistäisi maataan ja jopa myisi sähköä naapurimailleen.

Karttassa Suuri etiopialaisen renessanssin pato, Etiopia sekä Eritrea, Sudan, Etelä-Sudan, Uganda, Kenia, Somalia, Djibouti ja Jemen sekä Niili.
Kartta: Sissu Muhujärvi

Niilin alajuoksulla sijaitsevat Egypti ja Sudan ovat olleet huolissaan padon vaikutuksista niiden harjoittamalle maataloudelle, kalastukselle ja muille elinkeinoille.

Etenkin Niilin alajuoksulla sijaitsevat Egypti ja Sudan ovat olleet huolissaan padon vaikutuksista niiden harjoittamalle maataloudelle, kalastukselle ja muille elinkeinoille. Taustalla vaikuttaa myös Niilin suuri symbolinen merkitys: Egypti on kutsunut Etiopian rakentamaa patoa jopa uhkaksi omalle olemassaololleen.

Egypti, Sudan ja Etiopia ovat pyrkineet sopimaan patoaltaan täytön aikataulusta ja esimerkiksi siitä, miten patoa hallitaan kuivien kausien aikana. Etenkin Egyptille on tärkeää, että padon avulla helpotettaisiin alajuoksun kuivuutta.

Maat allekirjoittivat vuonna 2015 periaatejulistuksen, jossa ne ilmoittivat aikeistaan saada riita lopulliseen päätökseensä. Tämän jälkeen jännitteet ovat kuitenkin lisääntyneet, ja konfliktia on pyritty ratkomaan niin Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin, YK:n turvallisuusneuvoston kuin Afrikan unionin avustuksella – ilman tulosta. 

Marko Keskisen mukaan GERD-patoon liittyvä konflikti on siirtynyt puhtaasti veteen liittyvistä teknisistä kysymyksistä laajalle vesidiplomatian tasolle, jossa nostetaan esiin Egyptin ja Etiopian alueellisia rooleja, talousasioita, geopolitiikkaa ja jopa sotilaallisia kysymyksiä.

”Lopullinen ratkaisu tulee todennäköisesti olemaan diplomaattinen vaihtokauppa”, Keskinen sanoo.

”Sovinto ei tule liittymään pelkästään veteen, vaan vesikysymysten rinnalla sovitaan muustakin.”

Infografiikka: Juho Hiilivirta

Ruoka on osa ratkaisua

Niilin kaltaiset tapaukset saattavat yleistyä, kun maailma on menossa kohti niukemman veden aikakautta.

Onko mitään tehtävissä, että vettä riittäisi entistä useammalle?

Ongelman ytimessä on ruoka. Globaalista vedenkäytöstä peräti 70–90 prosenttia kuluu maataloudessa.

Etenkin eläinperäinen ruokavalio kuluttaa paljon vettä, kun ruokapöytään päätyville naudoille, sioille ja kanoille valmistetaan miljoonia tonneja eläinrehua vuosittain. Maailman lihankulutus on kolminkertaistunut 50 viime vuoden aikana. Lihantuotanto on kasvanut erityisen paljon Aasiassa, kun alueen yleinen elintaso on noussut.

Suvi Sojamo peräänkuuluttaa laajaa rakenteellista muutosta.

”Vesi ei enää jatkossa riitä nykyisenkaltaiseen eläintuotantoon. Kasvispainotteisen ruokavalion lisäksi tarvitsemme muun muassa tehokkaampaa vedenkäyttöä maataloudessa ja hävikin vähentämistä ruokaketjuissa”, hän sanoo.

”Kun vesi käy vähiin, osa näistä muutoksista tapahtuu tavalla tai toisella.”

Lue lisää: Miten joki jaetaan? Etiopia ja Egypti kiistelevät rajavedestä


Suomi vesidiplomatian edelläkävijänä

Suomea on kutsuttu vesidiplomatian edelläkävijäksi. Väite ei ole tuulesta temmattu, sillä Suomi on tukenut vesiyhteistyötä monilla maailman alueilla ja pannut alulle kummatkin nykyiset YK:n kansainvälisten vesistöjen hallintaa koskevat puitesopimukset.

Jo vuonna 1966 niin sanotut Helsingin säännöt loivat perustan sille, miten valtioiden poikki kulkevia vesistöjä tulisi käyttää. Samat säännöt pohjustivat vuonna 1997 YK:ssa hyväksyttyä rajavesisopimusta. Tämän lisäksi Suomi toimi kätilönä vuonna 1996 voimaan astuneelle YK:n Euroopan talouskomission UNECEn rajavesisopimukselle.

Mikä on saanut juuri Suomen toimimaan niin aktiivisesti rajavesiasioissa?

”Suomen vesiyhteistyö Neuvostoliiton kanssa muistutti yhteisten pelisääntöjen tarpeellisuudesta ja toi suomalaisille näkemystä haasteellisten rajavesikysymysten ratkomiseen.”

– Marko Keskinen

Aalto-yliopiston vesivarojen hallinnan apulaisprofessorin Marko Keskisen mukaan taustalla vaikuttaa Suomen pitkä kokemus rajavesiyhteistyöstä Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän kanssa. Tärkeä osansa oli myös yksittäisillä henkilöillä, kuten meri- ja vesioikeuteen perehtyneellä oikeusneuvos Eero Juhani Mannerilla.

”Suomen vesiyhteistyö Neuvostoliiton kanssa muistutti yhteisten pelisääntöjen tarpeellisuudesta ja toi suomalaisille näkemystä haasteellisten rajavesikysymysten ratkomiseen.”

Vuonna 1964 Suomi sai neuvoteltua Neuvostoliiton kanssa rajavesisopimuksen, joka velvoitti naapureita yhteistyöhön ja tasapuoliseen vesivarojen käyttöön.

”Sopimus oli pitkän vesidiplomatiaponnistuksen tulos, ja sitä voidaan pitää vaikeista lähtökohdistaan huolimatta hyvin edistyksellisenä”, Keskinen sanoo.

”Suomi sai sopimuksen myötä lisäpontta lähteä vahvistamaan monenkeskistä vesiyhteistyötä myös muualla.”

Suomalaisten tietotaitoon luotetaan

Vaikka vesidiplomatia on suhteellisen uusi termi, Suomi on eittämättä harjoittanut vesidiplomatiaa jo vuosikymmenten ajan. Maa on edistänyt aloittamiaan YK-prosesseja ja samalla tukenut sekä rauhanvälitystoimia että rajavesiyhteistyötä monilla alueilla Aasiassa ja Afrikassa.

Vuonna 2020 tehdyssä Suomen vesidiplomatian evaluoinnissa todettiin, että Suomi on monelta osin saavuttanut tavoitteitaan esimerkiksi Mekong-joen alueella ja Niilin valuma-alueella.

Mekongilla Suomi on ollut mukana ratkomassa patokiistoja. Lähes 5 000 kilometriä pitkän Mekong-joen varrella on kuusi valtiota, ja epäsopua ovat aiheuttaneet erityisesti Kiinan ja Laosin suuret vesivoimahankkeet. Alueen neljällä alajuoksun maalla on yhteinen jokikomissio, johon Kiina ei ole liittynyt jäseneksi.

Jos tekninen työ tapahtuu umpiossa ilman riittävää poliittista ja diplomaattista panosta, tulokset saattavat jäädä laihoiksi.

Suomi antoi Mekongin alueelle asiantuntija-apua jo 1980-luvulla, ja vuodesta 1995 lähtien suomalaiset tukivat jokikomissiota ja loivat tilaa alueelliselle dialogille. Toiminta jouduttiin sittemmin lopettamaan vuoden 2015 kehitysyhteistyön rahoitusleikkausten yhteydessä.

Evaluoinnin mukaan yksi suomalaisten Mekongilta saama oppi oli, että jos tekninen työ tapahtuu umpiossa ilman riittävää poliittista ja diplomaattista panosta, tulokset saattavat jäädä laihoiksi. Toisaalta myös yhteistyön jatkuvuudella on suuri arvo.

Suomi pitää vesiasioita tärkeinä, sillä maassa on peräti viiden ministeriön yhteinen vesialan strategia, jonka toteutumista valvotaan ja edistetään ulkoministeriön rauhanvälityskeskuksessa. Lisäksi Suomeen on perustettu kymmenistä toimijoista koostuva vesidiplomatiaverkosto, joka tuo julkisen sektorin toimijat yhteen yliopistojen, yritysten ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Suomalaiset ovat myös rakentaneet ahkerasti yhteyksiä muihin kansainvälisiin toimijoihin.

Suomalaiset itse näkevät, että vesidiplomatiassa yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla kaksi vahvaa osaamisaluetta: sopimuspohjainen ja tietoperustainen rajavesiyhteistyö sekä presidentti Martti Ahtisaarenkin kautta tuttu rauhanvälitys.

Suomen toimintaa läheltä seuranneiden mukaan suomalaisten taitoihin ja tietopohjaan luotetaan, eikä maalla ole siirtomaavallan taakkaa.

Evaluoinnin mukaan Suomen ohella vesidiplomatiaa edistävät maailmalla etenkin Alankomaat, Ruotsi ja Sveitsi. Kun vesikiistat tulevaisuudessa yleistyvät, Suomen tavoite on olla näiden maiden rinnalla tarjoamassa omaa osaamistaan.