Jotta demokratiaa voidaan edistää, on ymmärrettävä, että se ei ole vain hallinnointia eikä ainoastaan eurooppalaisten omaisuutta, kirjoittaa Teppo Eskelinen.
Demokratian edistämisen laihoja tuloksia valiteltiin tutkimuksissa jo vuosituhannen taitteessa. Nyt Afganistanin viimeaikaiset tapahtumat ovat käynnistäneet keskustelun uudella intensiteetillä. Monet kysyvät, miten vakaalla pohjalla demokratiapanostukset ylipäänsä ovat, jos pari vuosikymmentä kestänyt pyrkimys juurruttaa ja tukea demokratiaa voi kadota tuosta vain.
Onko todellakin kuviteltu, että valtakoneiston syrjäyttäminen Irakissa, Afganistanissa tai Libyassa nostaisi tilalle demokratiaan sitoutuneet voimat tai käynnistäisi demokraattisen valtakamppailun?
On tervettä pohtia demokratian edistämistoimintaa ohjaavia ajatusmalleja. Jos uskotaan demokratian olevan maailman vääjäämätön tulevaisuus eikä hidas ja hauras prosessi, interventiot ovat todennäköisesti huonosti suunniteltuja, kömpelöitä ja herkkiä epäonnistumaan.
Erityisesti monien sotilaallisten interventioiden ajatusmaailma on alkanut näyttää lohduttoman naiivilta. Onko todellakin kuviteltu, että yhden valtakoneiston syrjäyttäminen vaikkapa Irakissa, Afganistanissa tai Libyassa nostaisi tilalle demokratiaan sitoutuneet voimat tai käynnistäisi demokraattisen valtakamppailun?
Vieläkin tärkeämpää on kysyä, miten demokratia lopulta ymmärretään. Puhutaanko vaaleista ja hallinnon järjestämisestä vai sitä laajemmasta demokraattisesta kulttuurista? Ja millaisia ääneen lausumattomia oletuksia meistä ja muista sisältyy demokratian kehittämiseen?
Tuloksesta edellytykseksi
Demokratian edistämisellä on kehitysyhteistyössä pitkä historia, mutta erityisen voimakkaasti se korostui 1990-luvulla niin valtiollisten kehitysrahoittajien kuin kansainvälisten järjestöjenkin toiminnassa. Samalla toimijoiden määrä kasvoi valtavasti.
Demokratian roolia kehitysyhteistyössä vahvistivat osaltaan Itä-Euroopan uudet kehitysrahoittajat. Euroopan unionin jäseninä niiden oli luotava kehitysyhteistyöjärjestelmä ja sille toimintakenttä, jossa ne pystyisivät verraten pienillä resursseilla tuottamaan lisäarvoa. Demokratiatuki valikoitui kärjeksi, kun demokratiasiirtymä nähtiin omalla kokemuksella hankittuna tietotaitona.
Kun hauraiden valtioiden ongelmat nousivat agendalle erityisesti 2000-luvulla, demokratia alettiin nähdä paitsi kehitysyhteistyön tuloksena myös sen edellytyksenä. Hauraista valtioista tuli kehitysyhteistyön välttämättömiä toiminta-alueita huolimatta hankalasta rajapinnasta sotilaallisen kriisinhallinnan kanssa – ja joskus myös karvaista pettymyksistä.
Toimijoita ja motiiveja siis riittää, mutta mitä käytännössä tehdään, kun edistetään demokratiaa?
Ei saa ärsyttää
Demokratia-alan kehitysyhteistyö on lähtökohdiltaan eräänlainen paradoksi: olisi tuettava ulkoapäin prosessia, joka on luonteeltaan sisäinen. Se tekee erityisen näkyväksi kehitysinterventioiden yleisen kipuilun: ”sisäisiin asioihin” ei pitäisi puuttua, mutta jos hyväksytään kaikki paikallisten vallanpitäjien tulkinnat ”sisäisistä asioista”, ei päästä mainittaviin tuloksiin.
Tyypillisesti demokratian edistäminen on ollut varovaista, korostetun hallinnollista ja ärsyttämätöntä.
Käytännössä demokratian kehittäminen edellyttää, että ymmärretään paikalliset poliittiset intressit ja niihin myös sotkeudutaan tavalla tai toisella. Toimivassa demokratiassa on myös oltava vallanvaihdon mahdollisuus ja siten hallitsemiskykyinen oppositio. Opposition tukeminen on kuitenkin lievästi ilmaistuna herkkää puuhaa.
Siksi demokratiaa edistävä kehitysyhteistyö on päätynyt neutraaleihin toimintamuotoihin. Sen keskiössä ovat vaaliprosessit ja niiden tarkkailu sekä ennen kaikkea hyvä hallinto. Näin demokratiakäsitys jää hyvin rajalliseksi. Kehitysyhteistyössä voimistunut tuloksellisuuden vaade ei ainakaan pienennä tätä ongelmaa. Interventioissa keskitytäänkin vaaleihin ja hallintoon käytännön syistä eikä siksi, että ne pureutuisivat demokratian ytimeen – väheksymättä sinänsä hallinnon kehittämistä ja muun muassa korruption vastaista työtä.
Näkyvien ja syystäkin kritisoitujen sotilaallisten ”demokratian miekkalähetysten” varjoon on jäänyt se, että tyypillisesti demokratian edistäminen on ollut pikemminkin varovaista, korostetun hallinnollista ja ärsyttämätöntä.
Leveää ja kapeaa demokratiaa
Tutkimuksissa EU-maiden demokratia-alan kehitysyhteistyötä on luonnehdittu ”leveäksi ja kapeaksi”. Paradoksi viittaa juuri hallintoon keskittymiseen. Yhtäältä toiminta perustuu syvälle meneviin ajatuksiin hyvästä hallinnosta ja osallistavasta kehityksestä. Toisaalta se pohjaa vahvoihin ehdollisuuksiin erityisesti talouspolitiikassa, mikä kaventaa demokraattisen politiikan liikkumatilaa.
”Leveä ja kapea” kehityspolitiikka heijastaa ajankuvaa yleisemminkin. Myöskään globaalissa Pohjoisessa demokraattisen politiikan liikkumatilaa on vaikea käsitellä demokratiapolitiikan hallinnollisin välinein. Niinpä demokratiapolitiikassa keskitytään mielellään vaaliproseduureihin, äänestysasteeseen ja demokratiatietoisuuteen.
Toimiva demokratia kuitenkin edellyttää riittäviä julkisia resursseja, joiden käyttöä paikallinen kansalaisyhteiskunta ja media jatkuvasti valvovat. Silti usein resurssien käytön liikkumatila ja paikallinen valvonta ovat rahoittajille vaikeita aiheita. Tämä näkyy tapauksissa, joissa budjettitukirahojen käyttöön on liittynyt ongelmia. On helpompaa protestoida rahoittajan roolissa kuin todeta, että oikea taho suuttumaan epämääräisestä varojenkäytöstä on paikallinen kansalaisyhteiskunta.
Kehitysyhteistyön rahoittajamaat eivät ole myöskään erityisen innokkaasti halunneet lisätä demokratiaa siinä mielessä, että ne tukisivat globaalin Etelän maiden äänen kuulumista kansainvälisissä prosesseissa. Kokemus aidosta vaikutusvallasta globaalilla tasolla on kuitenkin osa toimivaa demokratiaa.
Aaltoilevaa kamppailua
Demokratiaoptimismin hiipuessa on oltava erityisen tietoinen kapean demokratiakäsityksen hallitsevuudesta. Pessimismistä seuraa se, että laajalla demokratiakäsityksellä on entistä vähemmän puolustajia.
Ylimielisen ja paikallisia olosuhteita ymmärtämättömän demokratiatyön ainoa vaihtoehto ei voi olla se, että globaalin Etelän demokratialiikkeet hylätään ja tuomitaan kulttuurisista syistä epäonnistumaan.
On myös vaarana, että eri puolilla Afrikkaa voimistuva hallinnon hierarkkisuus ja Afganistanin kaltaiset yksittäiset mutta näkyvät epäonnistumiset vahvistavat Eurooppa-keskeisiä ajatuksia, joiden mukaan demokratia ei sovi joillekin kulttuurialueille. Tai että demokratiaa voi edistää vain tietyllä ”kehitysasteella” tai taloudellisella tasolla – ikään kuin köyhyys johtaisi automaattisesti autoritaariseen hallintojärjestelmään.
Valkoisen miehen taakka seuraa demokratian lähettiläitä, kuten muitakin globaalin Etelän kehittäjiä, ja demokratian edistäminen voi alkaa tuntua kulttuuriselta pakkovienniltä. Kun demokratian kehittäminen epäonnistuu yhdessä paikassa, turhautunut kehittäjä voi ajatella, että hanke oli alun perinkin mahdoton.
Silti kamppailu demokratiasta on Euroopankin historiassa ollut aaltoliikettä, eivätkä yksittäiset takaiskut ole saaneet ajattelemaan, että demokratia olisi mahdottomuus.
Ylimielisen ja paikallisia olosuhteita ymmärtämättömän demokratiatyön ainoa vaihtoehto ei voi olla se, että globaalin Etelän demokratialiikkeet hylätään ja tuomitaan kulttuurisista syistä epäonnistumaan.
Olemuksellisuuden harha
On kahdella tapaa vaarallista ajatella, että kulttuurit ovat olemuksellisesti joko demokraattisia tai epädemokraattisia.
Ensinnäkin tällainen kulttuurirelativismi tarkoittaa, että kovaäänisimpien ja konservatiivisimpien annetaan puhua toisten puolesta ”kulttuurinsa” äänenä. Demokratiaa ei olisi kuitenkaan koskaan syntynyt, jos demokraattisia vallankumouksia ei tapahtuisi paikoissa, joiden johtajat vakuuttavat demokratian olevan mahdotonta.
Toiseksi tämä ajatustapa toimii peilinä. Eurooppalaiseen ajatteluun kuuluu huono tapa omia demokratia kiinteäksi osaksi Euroopan olemusta. Oikaistaan monia mutkia, jos sivuutetaan demokratian moninainen syntyhistoria ja nähdään nyky-Eurooppa Antiikin demokratioiden suorana jatkumona.
Onkin mietittävä, miten piilevä uskomus itsestä olemuksellisesti demokraattisena vaikuttaa demokratiapolitiikkaan. Ainakaan se ei edistä kunnioittavaa ja dialogiin perustuvaa demokratian kehittämistä eikä myöskään demokratiaa nakertavien tendenssien tunnistamista eurooppalaisen kulttuuripiirin sisällä.
Moniäänistä ja ristiriitaista
Demokratia on vaikeaa, koska se vaatii luottamusta. Ohjattu demokratia ei ole demokratiaa, sillä demokratia tuottaa myös arvaamattomia tuloksia. Toisaalta hauraissa valtioissa on syystäkin pelätty, että avoimet poliittiset ristiriidat ryöpsäyttävät konflikteja liikkeelle. Demokratia on moniäänistä ja kuhisevaa, mutta niin on epävakauskin.
Jos Afganistanin tapahtumista jotain halutaan oppia, niin hallinnon legitimiteetin sivuuttaminen ei ole hyvä ratkaisu.
Toisin sanoen demokratia elää ristiriidoista, mutta ei miten tahansa ilmaistuista ristiriidoista.
Siksi demokratiaa on aina hieman pelätty, vaikka sitä virallisesti edistetäänkin. Erityisesti hauraissa demokratioissa on katsottu turvalliseksi rajoittaa demokraattisen politiikan tilaa ulkoapäin. Näin demokratian legitimiteetti kärsii samalla, kun sitä pyritään kehittämään.
Kuinka paljon siis demokratiaan käytännössä uskalletaan luottaa? Kuinka paljon epävakauden riskejä suostutaan sietämään? Entä kuinka paljon talouspoliittista liikkumatilaa kehitysyhteistyön kohteille halutaan turvata, kun tuloksia ei etukäteen tiedetä?
Nykyisessä ilmapiirissä päädyttäneen torjumaan riskejä ennalta. Mutta jos Afganistanin tapahtumista jotain halutaan oppia, niin hallinnon legitimiteetin sivuuttaminen ei ole hyvä ratkaisu.
Ehkä varovaisuus antaa tilaa demokraattiselle politiikalle liittyy myös aiemmin mainittuun eurosentriseen ajatukseen siitä, että toiset kansat vain ovat demokraattisempia kuin toiset. Ja kääntäen: eurosentrisistä ennakkoluuloista vapautuminen voi myös lisätä uskoa demokratiaan.
Yhteenvetona voi todeta, että demokratiaa on vaikea edistää, jos siihen ei uskota. Se taas vaatii riskien sietämistä. On myös ymmärrettävä, että demokratia ei ole varattu vain eurooppalaisille eikä se ole ainoastaan hallinnointia.
Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa ja yhteiskuntafilosofian dosentti.
Lue lisää: Mihin suuntaan demokratia ja ihmisoikeudet ovat kehittyneet pandemian aikana?
