Kehitysyhteistyön määrärahoja tulisi ohjata ilmastokriisin torjumiseen. Työssä kannattaisi hyödyntää kalliin läntisen tekniikan sijaan nykyistä edullisempia ratkaisuja, kirjoittaa Risto Isomäki.
Vielä 1950-luvulla rikkaiden teollisuusmaiden asukkaat elivät keskimäärin kaksi kertaa pidempään kuin kehitysmaissa asuvat ihmiset. Sittemmin maailma on muuttunut kovin toisenlaiseksi. Yhä useammissa Aasian ja Latinalaisen Amerikan maissa elinajanodote on merkittävästi pidempi kuin Yhdysvalloissa. Kiinalaiset ja kohta myös intialaiset ja bangladeshilaiset elävät lähes yhtä pitkään kuin amerikkalaiset.
Ilmaston epävakautuminen uhkaa kuitenkin viedä pohjan pois kaikelta siltä, mitä olemme viime vuosikymmeninä saavuttaneet. Mitä enemmän olemme oppineet ilmaston lämpenemisen todennäköisistä seurauksista, sitä vaarallisemmalta tilanne on alkanut näyttää.
Vuonna 2020 Pakistanin Jacobabadissa ja Arabiemiraattikuntien Ras al Khaimahissa saavutettiin niin sanottu TW35 eli 35 celsiusasteen märkälämpötila ensimmäisen kerran lämpötilamittausten historiassa. Se tappaa kuudessa tunnissa kaikki ihmiset, jotka eivät pääse suojaan ilmastoituihin rakennuksiin – vanhojen ja sairaiden lisäksi nuoret ja terveet.
Tappavan vaarallinen kuumuuden ja kosteuden yhdistelmä kesti kummassakin paikassa alle kaksi tuntia, joten suurta vahinkoa ei ehtinyt syntyä. Sen symbolinen merkitys oli kuitenkin suuri: se osoitti, miten iso osa maapalloa voi jo suhteellisen pian muuttua ihmiselle asuinkelvottomaksi, ellemme nopeasti ryhdy ilmastonmuutosta hidastaviin korjausliikkeisiin.
Ilmaston lämpeneminen johtaa merenpinnan nousuun, riisi- ja kassavasatojen menetyksiin, tarttuvien tautien paluuseen sekä aiempaa voimakkaampiin trooppisiin hirmumyrskyihin.
Ilmaston lämpeneminen johtaa myös merenpinnan nousuun, riisi- ja kassavasatojen menetyksiin, tarttuvien tautien paluuseen sekä aiempaa voimakkaampiin trooppisiin hirmumyrskyihin.
Hirmumyrskyt ovat jo nyt globaalin etelän maille luultua suurempi ongelma.
Chicagon ja Kalifornian yliopistot ovat tutkineet tarkasti 7 000 hirmumyrskyä, ja analyysin mukaan myrskyjen aiheuttama pitkäaikainen taloudellinen vahinko on ollut 17 kertaa aiempia arvioita suurempi. Voimakkaiden hirmumyrskyjen runtelemilla seuduilla kansantuote on vielä 20 vuoden jälkeenkin ollut keskimäärin seitsemän prosenttia alhaisempi kuin ennen myrskyä.
Kallista ja sirpaleista
Kun kaikki ilmaston epävakautumisen seuraukset lasketaan yhteen, olisi perusteltua käyttää suuri osa kaikista kansainvälisen kehitysyhteistyön määrärahoista juuri ilmastokriisin torjumiseen. Ehkä mikään muu ei ole nyt maailman köyhimpien väestönosien kannalta yhtä tärkeää.
Toistaiseksi valtioiden välisen kehitysyhteistyön, kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen anti ilmastokriisin torjunnassa on ollut vaatimaton ja tehoton.
Kehitysyhteistyön pahimpia ongelmia ovat aina olleet kehitysponnistelujen sirpaloituminen ja taipumus edistää liian kalliita ratkaisuja. Jos kustannustaso on liian korkea ja käytetty tekniikka liian hienoa ja kallista, ratkaisut eivät ole toistettavissa kokonaisten maiden mittakaavassa. Ne jäävät pieniksi vaurauden saarekkeiksi keskelle köyhyyden merta.
Nämä tutut vanhat ongelmat uhkaavat korostua ilmastonmuutosta torjuvassa kehitysyhteistyössä. Esimerkiksi tulevina vuosikymmeninä aurinkosähkön määrää pitäisi lisätä ainakin 20 000 gigawatilla. Tässä tilanteessa ei ole järkevää käyttää kehitysyhteistyövaroja aurinkovoimalahankkeisiin, jotka maksavat jokaista wattia kohden 0,5–1 euroa. Vaikka tähän käytettäisiin kaikki kehitysyhteistyövarat, vaikutukset jäisivät merkityksettömiksi.
Laadukkaat kehityshankkeet harvassa
Kehitysyhteistyön mahdollisuuksia ilmastonmuutoksen torjunnassa vähentää se, että Suomi ja muut Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat päättäneet keskittää apunsa Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan.
Se on monella tapaa toki perusteltua, sillä alueen elinajanodote on jäänyt yhä pahemmin jälkeen muista maanosista. Myöskään väestönkasvu ei ole pysähtymässä, toisin kuin muualla maailmassa. Ennusteiden mukaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa voi pian asua jopa kuusi miljardia ihmistä. Kansantuote kasvaa mantereella aiempaa nopeammin, mutta kyse on pitkälti kaivos-, öljy- ja maakaasutuloista, jotka näyttävät hyödyttävän pääsääntöisesti maiden korruptoituneita valtaeliittejä. Väestönkasvu ei hidastu, elleivät tavalliset ihmiset vaurastu.
Puiden istuttamista ja laidunmaiden hoitoa lukuun ottamatta Saharan eteläpuolisesta Afrikasta on ollut vaikea löytää laadukkaita ja ilmastonmuutosta tehokkaasti torjuvia kehityshankkeita.
Afrikan ilmastopäästöt ovat kuitenkin edelleen melko pienet. Puiden istuttamista ja laidunmaiden hoitoa lukuun ottamatta Saharan eteläpuolisesta Afrikasta on ollut vaikea löytää laadukkaita ja ilmastonmuutosta tehokkaasti torjuvia kehityshankkeita.
Muissa globaalin etelän maissa, joista suurin osa maailman kasvihuonepäästöistä tulee, olisi ratkaisevasti helpompaa saada aikaan tuloksia pienellä rahalla. Toisaalta esimerkiksi Intia ei ole enää pitkään aikaan halunnut vastaanottaa hallitustenvälistä kehitysapua.
Teollisuutta uudistettava
Haasteita lisää se, että kehitysyhteistyössä on jälleen vallalla aito ja hyvä pyrkimys edistää afrikkalaista tekniikkaa. Tässä vaiheessa se on kuitenkin vaikeaa.
Afrikkaa alettiin teollistaa 1960- ja 1970-luvuilla, mutta 1990-luvun uusliberalistinen suuntaus pyyhki pois lähes kaiken sen, mitä 30 vuodessa oli saavutettu.
Kehitysavusta riippuvaiset Afrikan maat kuuntelivat länsimaiden taloustieteilijöitä, samalla kun Aasia ja Latinalainen Amerikka harjoittivat menestyksekästä teollistamispolitiikkaa sekä tukivat ja tarvittaessa suojelivat kasvavia teollisuudenalojaan. Ajateltiin, että Afrikan teollisuus kehittyy parhaiten, kun kauppaa avataan ja kilpaillaan tasavertaisesti samoilla markkinoilla vauraiden teollisuusmaiden kanssa.
Seurauksien ei olisi pitänyt yllättää ketään.
Nykyäänkin on tietysti tärkeää yrittää suosia Afrikan maiden omaa teollisuustuotantoa. Liian yksinkertainen tekniikka ei kuitenkaan edistä ihmiskunnalle tärkeitä tavoitteita, kuten ilmastonmuutoksen tai antibioottiresistenssin torjuntaa. Esimerkiksi suurin osa Afrikan maissa myydyistä tai jaettavista parannetuista keittoliesistä on käytännössä edelleen samanlaisia puuhiilikeittimiä kuin 1980-luvulla. Niiden hiukkas- ja nokipäästöt eivät ole olennaisesti vähentyneet, ja ne kuluttavat yhä metsiä.
Toisaalta uusin länsimäinen tekniikka on yleensä liian kallista ja niin vaativaa, että sen tuotantoa on vaikea siirtää Afrikkaan. Se vaatisi monimutkaisen tuotannollisen infrastruktuurin siirtoa täysin toisenlaisiin olosuhteisiin. On hyvä muistaa, että monia tuotteita on vaikea valmistaa edes Espanjan tai Britannian kaltaisissa maissa.
Tekniikan siirto kannattaa
Voiko näitä valintatilanteita ratkaista jollain tavalla? Vai onko vain hyväksyttävä, että kehitysyhteistyö on sarja symbolisia eleitä, joilla ei enää voi olla todellista merkitystä?
Eurooppalais-afrikkalais-aasialaisten yhteisyritysten perustaminen voisi olla kokeilemisen arvoinen strategia. Esimerkiksi Intia on tuottanut köyhien väestönosien tarpeisiin suunniteltua tekniikkaa, joka on korkeatasoista mutta eurooppalaisittain jopa käsittämättömän halpaa.
Esimerkkiluettelo on pitkä: 800 euron hintainen aurinkokäyttöinen vedenpuhdistin, joka palvelee kokonaista koulua. Keittoliesi, joka polttaa puuta sata kertaa aiempaa pienemmin hiukkaspäästöin. Muutaman euron maksava induktiolevy ja saman hintainen painekattila. Mikrokattoikkuna, joka on varustettu pienillä aurinkopaneeleilla, akuilla ja led-valoilla – mutta maksaa vain kymmenen euroa. Halpa mutta erittäin tehokas aurinkokäyttöinen hedelmien, vihannesten ja sienien kuivuri.
Intialaista tekniikkaa olisi mahdollista valmistaa suurina sarjoina niin edullisesti, että monet kehitystavoitteet voitaisiin saavuttaa ratkaisevasti aiempaa halvemmin.
Intialaista tekniikkaa olisi mahdollista valmistaa suurina sarjoina niin edullisesti, että monet kehitystavoitteet voitaisiin saavuttaa ratkaisevasti aiempaa halvemmin. Jo nyt tarjolla olevilla resursseilla voisi nostaa koko Saharan eteläpuolisen Afrikan väestö syvästä köyhyydestä, kun lasketaan yhteen valtioiden ja ihmisten omat varat sekä kehitysapu. Tuotannon siirto eri puolille Afrikkaa onnistuisi perustamalla eurooppalais-afrikkalais-aasialaisia yhteistyöyrityksiä, mikä edistäisi myös Afrikan teollistumista.
Puhdasta ilmaa ja terveyttä
Erityistä huomiota on kiinnitettävä puhtaan keittoenergian turvaamiseen köyhille väestönosille. Asian laiminlyöminen vuosikymmenien ajan on ollut ehkä pahin kehitysyhteistyön skandaali. Ainakin sata miljoonaa ihmistä on kuollut turhaan.
Maksamme itsekin laiminlyönnistä raskaan hinnan. Köyhien perheiden käyttämien 400 miljoonan perinteisen keittolieden päästöt aiheuttavat joka vuosi noin viiden miljoonan ihmisen ennenaikaisen kuoleman. Suurin osa heistä on köyhiä ihmisiä, jotka menehtyvät keittiöiden sisällä vapautuviin päästöihin. Ulkoilmaan päätyvä savu puolestaan heikentää myös varakkaampien ihmisten hengitysilman laatua. Ilmansaasteet lisäävät, pidentävät ja pahentavat hengitystieinfektioita.
Tämä taas lisää antibioottien tarvetta. Noin kolmella neljäsosalla ihmisten syömistä antibiooteista hoidetaan hengityselinten infektioita, joista suurin osa olisi voitu välttää ilmanlaatua parantamalla. Yritämme paikata antibiooteilla ongelmia, jotka meidän olisi pitänyt ratkaista ilmansaasteita vähentämällä.
Antibioottiresistenssistä eli antibiooteille vastustuskykyisistä bakteereista on muodostumassa ihmiskunnan pahin terveysongelma. Se saattaa tehdä muiden muassa nykyaikaisista syöpähoidoista mahdottomia. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan pahimmassa tapauksessa suuri osa maailman lapsista kuolee taas bakteerien aiheuttamiin sairauksiin.
Perinteiset keittoliedet tuottavat myös kasvihuonekaasuja sekä suuren osan kaikista ihmisen nokipäästöistä. Noki sulattaa vuoristojäätiköitä, ja se on toiseksi tärkein ilmastoa lämmittävä tekijä hiilidioksidin jälkeen.
Biologiset sekä ilmastonmuutokseen liittyvät realiteetit muistuttavat meitä siitä, että maapallo ja ihmiskunta ovat yhtä – nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin. Tehokkaammalla kehitysyhteistyöllä on mahdollisuus parantaa merkittävästi yhteisiä elinolojamme.
Risto Isomäki on tieto- ja kaunokirjailija, jolla on lähes neljänkymmenen vuoden kokemus ympäristö- ja terveysalan kehitysyhteistyöhankkeista.
KUVA LAURA RANTANEN
