Kolme vuosikymmentä kansanmurhan jälkeen Ruandan talous kukoistaa ja köyhyys vähenee. Valtaosa kansasta arvostaa johtajaansa, vaikka kuri on kova eikä sana ole järin vapaa.
”Aloitimme nollasta, yhteiskunta oli romahtanut. Ne, jotka eivät olleet kuolleet, olivat paenneet. Talous oli tuhoutunut. Tarvittiin uusi alku.”
Näin vastaa taloustieteen tohtori Fidele Mutemberezi Ruandan yliopistosta, kun häneltä kysyy, millainen Ruanda oli vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen. Siitä tulee huhtikuussa kuluneeksi 30 vuotta.
”Nyt olemme maa, joka on rakentanut itsensä.”
Nykyään Ruandasta kuuluukin toisenlaisia uutisia: talouskasvua, yhtenäisyyttä, startuppeja ja vakaata ympäristöä, johon sijoittaa.
”Ei ole konflikteja, kun ihmiset pysyvät kiireisinä.”
– Fidele Mutemberezi
Numerot tukevat tarinaa: maan talous on kasvanut 8–12 prosentin vuosivauhtia, sähköt on vedetty liki puoleen kotitalouksista, lapsikuolleisuus on puolittunut, ja jo kolme neljästä ruandalaisesta osaa lukea.
Sijoittajat ja diplomaatit ovat suitsuttaneet Ruandaa ihmeenä.
Kasvava talous on hyvä rauhan tae, Mutemberezi sanoo.
”Ei ole konflikteja, kun ihmiset pysyvät kiireisinä.”
Talous kasvaa valtion tiukassa otteessa
Kansanmurhan jälkeen Ruandaa on johtanut Paul Kagame ja hänen puolueensa Ruandan isänmaallinen rintama (RPF). Kagame on hyvin suosittu: hän on voittanut kolmet vaalit yli 90 prosentin ääniosuudella. Tarkkailijoiden mukaan vaalit eivät ole olleet täysin vapaita, mutta Kagamen kansansuosio on kiistaton.
Ruanda ei ole sosialistinen valtio, mutta valtio osallistuu voimakkaasti yritysten toimintaan niiden perustamisesta lähtien.
Yksi suosion syy on talous.
”Ruanda on taloudellisen kehityksen malliesimerkki Afrikassa”, sanoo dosentti Élise Féron Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksesta.
Féron selittää taloudellista kehitystä valtion tiukalla otteella: Ruanda ei ole sosialistinen valtio, mutta valtio osallistuu voimakkaasti yritysten toimintaan niiden perustamisesta lähtien.
Kansainvälinen yhteisö on myös tukenut Ruandaa valtavasti kansanmurhan jälkeen, mihin Féronin mielestä liittyy paljon syyllisyyden tunnetta: kansainvälistä yhteisöä varoitettiin kansanmurhan mahdollisuudesta, mutta muun muassa YK reagoi uhkaan hyvin hitaasti.
Siisti ja turvallinen
Ruandan kehityksestä on ollut vaikuttunut myös Keskusrikospoliisin nyt jo eläköitynyt rikosylikomisario Thomas Elfgren.
Hän johti vuosina 2007–2011 tutkintaa, jossa Suomessa asuvaa ruandalaista François Bazarambaa epäiltiin joukkotuhonnasta. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Bazaramban elinkautiseen vankeuteen, ja hovioikeus vahvisti tuomion.
Tutkinnan aikana Elfgren vietti Ruandassa yhteensä viisi vuotta, jolloin maasta tuli hänelle tärkeä. Hän adoptoi Suomeen paikallisia nuoria, ja nyt lapsenlapsia on kahdeksan. Elfgren käy edelleen säännöllisesti Ruandassa, viimeksi hän vietti siellä vuodenvaihteessa kaksi kuukautta.
Talouskasvu on houkutellut Kigaliin ulkomaalaisia yrityksiä, kuten ruotsalaisen start up -kiihdyttämön Norrskenin. Kuva: Jacques Nkinzingabo
”Ei ole korruptiota – tai ainakaan sellaista korruptiota, joka vaivaisi kadun kulkijaa.”
– Thomas Elfgren
Työ on vienyt Elfgreniä myös moniin muihin Afrikan maihin, mutta niihin verrattuna Ruanda on poikkeuksellisen turvallinen ja siisti. Myös maan luonto on lumoava.
”Eikä ole korruptiota – tai ainakaan sellaista korruptiota, joka vaivaisi kadun kulkijaa.”
Elfgren kertoo myös paikallisesta käytännöstä umugandasta, joka velvoittaa jokaista ruandalaista osallistumaan yhteisiin töihin aamupäivällä kuukauden viimeisenä lauantaina.
”Istutetaan puita ja siivotaan, korjataan ja maalataan julkisia paikkoja ja yhteistä ympäristöä.”
On vain ruandalaisia
Toinen suuri kansanmurhan jälkeinen poliittinen linjaus on ollut kieltää etniset identiteetit, Élise Féron kertoo.
Aiemmin Ruandassa oli kolme etnistä ryhmää: maanviljelystä elantonsa saaneet hutut, paimentolaiset ja kauppiaat tutsit sekä pieni metsästäjä-keräilijöiden vähemmistö twat. Ennen 1800-luvun lopussa alkanutta siirtomaa-aikaa ryhmät elivät sovussa, mutta sen jälkeen etenkin belgialaiset lietsoivat vihamielisyyttä niiden välille. Valtaosa kansanmurhan toteuttajista oli hutuja ja uhreista tutseja. Silti myös monet niin sanotut maltilliset hutut saivat surmansa, ja osa tekijöistä oli tutseja.
Nykyään Ruandassa saa puhua vain ruandalaisista. Etnisyyteen on lupa viitata vain, kun puhutaan ”tutsien kansanmurhasta”.
Ruandalaiset ovat omaksuneet puheen maan yhtenäisyydestä hyvin.
”Kansanmurhassa etnisyys oli tärkeä tekijä. Ihmisten on vaikea käsitellä sitä, mitä heille tapahtui, jos he eivät voi puhua etnisistä identiteeteistä.”
– Élise Féron
”Suurimmassa osassa muita Afrikan maita on yhä etnisyyttä. Yksi heimo ei saa tehdä mitään toisen heimon alueella. Ei saa ikään kuin ylittää rajaa, jotta ei synny sotaa”, sanoo oikeustieteen opiskelija David Manzi Ruandan pääkaupungissa Kigalissa.
”Ruandaa on kohdannut etnisyyden vaara. Ihmiset ovat menettäneet perheitään, ystäviään ja veljiään”, lisää putkiasentaja Pacific Iradukunda.
Nyt kansa on hänen mielestään yhdistynyt, kun etnisyys on siirretty syrjään.
Féronin mielestä etnisyyden kieltämiseen liittyy myös ongelmia.
”Kansanmurhassa etnisyys oli tärkeä tekijä. Ihmisten on vaikea käsitellä sitä, mitä heille tapahtui, jos he eivät voi puhua etnisistä identiteeteistä.”
Vaikka etniset rajat on kielletty, ne ovat Féronin mukaan yhä olemassa, kuten myös kansanmurhaan johtanut ajatusmalli. Esimerkiksi radio-ohjelmissa, joihin yleisö saa soittaa, joku nimetön kuuntelija saattaa sanoa, että työ jäi kesken ja se saatetaan viedä loppuun. Tämä traumatisoi uhreja uudestaan.
Kansanmurhaajat tuomiolla
Kansanmurhan jälkeen Ruandan oikeusjärjestelmä oli koetuksella. Thomas Elfgren muistaa kuulleensa silloiselta valtakunnansyyttäjältä, että maassa oli kansanmurhan jäljiltä hengissä alle 20 lainoppinutta. Kansanmurhaan oli osallistunut yli miljoona ihmistä, ja uhreja oli lähes yhtä monta.
”Miten eheytyä tällaisen konfliktin jälkeen? Miten jaetaan oikeutta ja oikeudenmukaisuuden tunnetta?” Elfgren kysyy.
Rikoksia selvitettiin kolmella tasolla. Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa tuomittiin 61 tekijää, kun taas kansallisissa tuomioistuimissa niin Ruandassa kuin muissakin maissa tuomittiin tuhansia tekijöitä. Valtavien ihmismäärien hoitamiseksi otettiin käyttöön perinteiset kylätuomioistuimet, gacacat. Vajaassa seitsemässä vuodessa noin 100 000 gacacaa käsitteli liki kaksi miljoonaa tapausta, joissa oli yli miljoona syytettyä.
Ruuhka-aika Nyabugogon linja-autoasemalla Ruandan pääkaupungissa Kigalissa. Kuva: Jacques Nkinzingabo
Gacacoja on kiitelty siitä, että ne selviytyivät valtavasta työmäärästä, mutta on niitä arvosteltukin. Ne toimivat valtion tiukassa otteessa, mikä kavensi oikeusistuimien itsenäisyyttä.
Élise Féron myös muistuttaa, ettei niitä ollut alun perin tarkoitettu tuomitsemaan vakavia rikoksia.
”Gacacat käsittelivät naapuruston ongelmia, kuten omaisuusriitoja ja perheiden välisiä kiistoja. Eivät ne käsitelleet murhia, saati massamurhia”, hän sanoo.
”Gacacoilla ei ollut mitään järjestelmää, jolla suojata todistajien nimettömyys tai varmistaa, ettei käsittely traumatisoi ihmisiä uudestaan.”
Sisällissodan voittanut RPF-puolue on myös selvinnyt rikoksistaan vähällä. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan myös sotarikoksista syytetyn armeijan sotilaista vain muutamia on tuomittu, ja hekin ovat saaneet kevyitä tuomioita.
”Sitäkään ei ole tutkittu, kuinka armeija tunkeutui kansanmurhan jälkeen rajan yli hutujen pakolaisleirille Kongon demokraattiseen tasavaltaan”, Féron lisää.
Pinnallista vai syvällistä sovintoa?
”Tärkeintä on, että kaikilla on tunne oikeudenmukaisuudesta, ja että päästään yhdessä jatkamaan elämää”, Thomas Elfgren sanoo.
Elfgren ja Élise Féron ovat eri mieltä siitä, onko oikeudenmukaisuuden tunne jo saavutettu. Elfgrenin mielestä anteeksianto ja sovinto ovat aitoja, tutkija Féron epäilee.
Muista kansanmurhista tiedetään, että anteeksianto voi vaatia sukupolvia, jos sitä koskaan edes saavutetaan.
Tutkimuksessa puhutaan kahdesta erilaisesta sovittelusta: pinnallisesta ja syvällisestä.
”Pinnallinen sovittelu viittaa muun muassa instituutioihin, vallanjakoon ja oikeusjärjestelmiin. Tässä Ruanda on ollut menestyksekäs: on rakennettu mekanismeja, joilla hallitaan kansanmurhan perintöä.”
Féron myös kiittelee Ruandan rangaistuslaitoksen toimivuutta ja sitä, että maahan on saatu rauha.
Syvällinen sovinto puolestaan liittyy enemmän henkisiin tekijöihin: anteeksiantoon, empatiaan, luottamukseen, katumukseen ja harmoniaan. Tätä Féronin mielestä kaikki eivät ole Ruandassa saavuttaneet. Muista kansanmurhista tiedetään, että anteeksianto voi vaatia sukupolvia, jos sitä koskaan edes saavutetaan.
Féron arvostelee myös sovitteluprosessia, joka on usein ollut pakottavaa.
”Ihmisiä on pakotettu asumaan niin kutsutuissa sovintokylissä, joissa tekijät ja uhrit joutuvat elämään vierekkäin. Se voi olla hyvin traumatisoivaa kansanmurhasta hengissä selvinneille.”
Kaikesta saa puhua – ainakin melkein
Viime vuosina Ruandan julkikuva on alkanut säröillä. Human Rights Watchin mukaan poliittisen opposition, kansalaisyhteiskunnan ja median tila on ”suljettu”. Hallitusta arvostelevien ruandalaisten pidätykset, kaltoinkohtelu ja jopa kidutus ovat järjestön mukaan yleisiä toimintatapoja.
Yhdysvaltalainen mediayhtiö Bloomberg on kutsunut Paul Kagamea autokraatiksi ja päivälehti The New York Times diktaattoriksi.
”Hän on hyvin määrätietoinen”, Thomas Elfgren sanoo.
Elfgren on alkanut miettiä, onko puhtaasti demokraattinen järjestelmä ihanteellinen konfliktien jälkeisessä jälleenrakennuksessa.
Hänen mielestään kritiikkiä esittävät lähinnä ulkomailla asuvat ruandalaiset. Hän ei keksi ainoatakaan teemaa, josta Ruandassa ei saisi puhua. Kansanmurhaa ei toki saa kieltää, eikä enää puhuta hutuista tai tutseista.
Élise Féron on tehnyt tutkimustaan paljolti juuri ulkomailla asuvien ruandalaisten parissa.
Talouskasvusta huolimatta maassa on köyhyyttä, syrjintää, pätkätyötä ja sukupuolittunutta väkivaltaa.
”Diasporan ruandalaiset ovat vapaampia puhumaan. He ovat myös suorapuheisempia”, hän sanoo.
”Ruandassa on paljon itsesensuuria.”
Vaikeista asioista puhuminen vaatiikin Ruandassa varotoimia.
”Ihmiset jättävät puhelimen kotiin ja lähtevät kävelylle puhumaan paikkaan, jossa kukaan ei kuule.”
Féron kuitenkin muistuttaa, että ruandalaisten arkiset ongelmat ovat toisaalla. Talouskasvusta huolimatta maassa on köyhyyttä, syrjintää, pätkätyötä ja sukupuolittunutta väkivaltaa.
”Ruandalaiset eivät ehkä aktiivisesti ajattele sananvapauden rajoja, mutta kyllä ne selvästi vaikuttavat ihmisten käytökseen.”
Oikeustieteen opiskelija David Manzi ihmettelee kritiikkiä.
”Ehkä muissa maissa on erilaisia toimintatapoja. Meillä on virasto, joka valvoo median toimintaa”, hän sanoo.
”En tiedä, millaisia uutisia diaspora haluaisi kuulla. Meille riittää se, mitä uutisissa kerrotaan Ruandasta”, putkiasentaja Pacific Iradukunda sanoo.
Manzin mukaan ruandalaiset ovat itse asiassa nykyään vapaampia kuin ennen, koska aiemmin etnisyys ja siihen liittyvät konfliktit riistivät heiltä vapauden.
”Turvallisuus tekee kaikesta helpompaa: ihmiset ovat vapaita ja tekevät töitä.”
Ei tarvetta laajentaa demokratiaa
Valtaosa ruandalaisista ei tunnu kaipaavan laajempaa demokratiaa. Presidentti Paul Kagamen toivotaan jatkavan.
Kehityspoliittisen toimikunnan (KPT) tammikuussa julkaisema raportti kiinnittää huomiota tarpeeseen vahvistaa demokratiaa. Autoritaaristen valtioiden saavutuksia köyhyyden vähentämisessä on kiitetty siinä määrin, että demokratian merkitys on saattanut unohtua. Raportti mainitsee Ruandan esimerkkinä maasta, jossa köyhyyden vähentäminen ikään kuin oikeuttaa autoritaarisen hallinnon. Perinteisten avunantajien viesti on ristiriitainen.
”Kauppasuhteiden, siirtolaisuuden ja turvallisuuden alueella autoritaarisille hallinnoille viestitään jatkuvasti, että demokratia joustaa tarpeen tullen”, raportti toteaa.
Sen mukaan nimenomaan Ruandan kaltaisten vaaleja järjestävien autokratioiden määrä on kasvussa.
Samaan aikaan eurooppalaisten ylevä puhe demokraattisista arvoista on Élise Féronin mukaan menettänyt suosiotaan globaalissa etelässä. Länsi jää arvojen taistelussa häviölle.
Valtaosa ruandalaisistakaan ei tunnu kaipaavan laajempaa demokratiaa. Paul Kagamen toivotaan jatkavan.
”Hän tuo talouskasvua ja myös toivoa talouskasvusta, mikä on tärkeää niille, jotka yrittävät parantaa elämäänsä”, Féron sanoo.
Yksikään haastateltavista ei usko, että kansanmurhan kaltainen väkivalta voi Ruandassa toistua.
Pacific Iradukunda viittaa ruandalaiseen sanontaan: jos ei tiedä, mistä tulee, ei tiedä, mihin on menossa.
”Me kaikki tunnemme historian. Nyt kun katsomme, miten Ruanda loistaa ja miten hyvin meitä johdetaan, sellainen ei voi koskaan tapahtua uudestaan.”
Lue lisää: Miksi ruandalaiset eivät halua puhua?
Lue lisää: Sirkus luo toivoa Ruandassa
Lue lisää: Ihmisyyden puolesta
