Juttuhanke Ruandasta meinasi tyssätä siihen, että paikalliset tutkijat eivät halunneet antaa haastatteluja.
Tein Kehitys-lehteen pitkän artikkelin Ruandasta, sillä huhtikuussa tuon maan hirvittävästä kansanmurhasta tulee tasan 30 vuotta.
Pistin hyvissä ajoin verkkoja vesille: etsin ruandalaisia tutkijoita, jotka ovat perehtyneet kansanmurhan jälkeisiin sovintoprosesseihin ja nykyiseen taloudelliseen kukoistukseen. Heitä löytyikin paljon, ja lähestyin haastattelupyynnöllä muutamia.
En saanut vastauksia. Kyselin perään ja laitoin uusille tutkijoille sähköpostia. Jokunen vastasi, että oli kiire, yksi pyysi lähettämään referenssejä juttuihin, joita olin aiemmin kirjoittanut. Yhteen tutkijaan ja ihmisoikeusaktivistiin sain työnantajan kautta yhteyden, mutta jatkokeskustelut tyssäsivät.
Lisää pyyntöjä liikkeelle, lisää hiljaisuutta. Aina välillä joku vastasi, että on kiire. En muista, että ikinä olisi käynyt niin, että kaikki kieltäytyvät.
Yksi kehotti pyytämään kommentin Ruandan-suurlähetystöstä Tukholmasta. Mutta koska olin kirjoittamassa juttua maasta, josta tiedetään, että talous kasvaa, mutta kuri on kova ja ihmisoikeuksien kanssa on haasteita, en saisi suurlähetystöstä muuta kuin virallista linjaa.
Usein saa liikaakin aineistoa
Normaalisti tutkijat antavat haastatteluja mielellään. Tyypillisesti yliopistot ja tutkimuksen rahoittajat toivovat, että tutkijat jakavat viisauttaan laajemmin yhteiskuntaan, ja yleensä ihmiset ovat ilahtuneita, että joku kerrankin kysyy. Ongelma tapaa olla, että tulee varmuuden vuoksi kysyneeksi usealta tutkijalta, ja kun kaikki lopulta vastaavat, toimittaja hukkuu aineistoon.
Mutta ruandalaiset eivät puhuneet.
Lupaavalta näytti haastattelu Suomen kunniakonsulin kanssa. Hän on ruandalainen pankkiiri. Aluksi hän suostui ilomielin. Sitten pyysi, että saisi kommentoida kirjallisesti. Ja sitten lopetti vastaamisen viesteihin.
Kysyin kommenttia muutamalta Ruandassa toimivalta kehitysjärjestöltä, jotka kysyivät haastateltavia paikallistoimistoistaan. Kaikki kieltäytyivät, sillä kaikilla oli liian kiire.
Kyselin tuttujen kautta ruandalaisia asiantuntijoita. Muutama lupasi auttaa, mutta haastateltavia ei löytynyt.
Paikalliset toimittajat apuun
Sain jutun kuitenkin tehtyä ja siitä tuli minusta oikein kattava, sillä Tampereen yliopiston dosentti Élise Féron kertoi minulle pitkään ja asiantuntevasti Ruandan viime vuosikymmenistä. Myös Ruandaa hyvin tunteva Thomas Elfgren puhui hyvin ja pitkään.
Olisi kuitenkin tylsää, että Ruandaa käsittelevässä jutussa ei kuultaisi ruandalaisia, joten palkkasin verkkopalvelun kautta kaksi paikallista toimittajaa haastattelemaan kadunmiehiä siitä, millaista Ruandassa on nyt ja miten he näkevät maansa tilanteen. Kaikki suitsuttivat maan kehitystä, ja moni ihmetteli, miksi ulkomailla valitetaan lehdistön- ja sananvapauden tilasta. Kaikkihan oli hienosti, eikä ollut mitään, mistä ei ollut sopivaa puhua. Sen kun puhui.
(Paikallisten freelancereiden käyttäminen on muuten kätevä tapa saada aitoja ääniä juttuihin. Omaa haastattelua ne eivät täysin korvaa, sillä lisäkysymysten esittäminen on vaikeaa, ellei mahdotonta, mutta hyvä lisä he usein ovat.)
Mutta jos kaikki kerran oli niin hyvin, miksi tutkijat tai kunniakonsuli eivät vastanneet? Féron ei ihmetellyt – hänestä oli hyvin tavallista, että tiedon saaminen Ruandasta on vaikeaa. Kansanmurhaan ja ihmisoikeuksiin liittyvät aiheet ovat herkkiä, ja ihmiset eivät mielellään puhu niistä.
Vapauden rajat eivät usein haittaa massoja
Ruandalaisten hiljaisuus toi mieleeni Tansanian, jonka sananvapaudesta tein juttua Kehitykseen muutamia vuosia sitten, kun maassa vielä oli vallassa John Magufuli. Hän piti lehdistöä tiukassa otteessa, eivätkä kansalaisetkaan saaneet paljoa lörpötellä.
Silloin tutkin Afrobarometrin mielipidemittauksia, ja huomasin, että sananvapauden rajat eivät juuri huolettaneet tansanialaisia. Etenkin maaseudulla katsottiin, että sana ei ole vapaa, mutta ei se juuri haitannut. Oli ihan ok, että johtajaa ei saa kritisoida. Niin kuin Ruandassakin, tansanialaisille oli tärkeämpää, että on turvallista.
Samankaltaista viestiä sanoivat ruandalaistoimittajien haastattelemat paikalliset. Ruandalaisille riitti ihan hyvin se, mitä media sanoi. He ihmettelivät, mitä ulkomaalaiset siitä edes välittivät.
Ja niinhän se taitaa olla, että suurimmalle osalle sopii oikein hyvin, että talous pyörii ja on töitä. Sanojaan voi vähän varoa, jos se on sen hinta. En sano, että Ruanda olisi poliisivaltio, mutta uumoilen, että poliisivaltiossakin kiltit massat elävät arkeaan ihan kohtuullisen tyytyväisinä.
Mutta sääliksi käy niitä, jotka eivät elä tyytyväisinä. Herää kysymys: jos ei ole samaa mieltä valtion kanssa, onko silti turvassa? Mietin erilaisia vähemmistöjä, toisinajattelijoita, kriittisempiä journalisteja, tutkijoita ja taiteilijoita.
Jos heidän henkensä ja vapautensa ei paljon paina, en itse lähtisi vielä juhlimaan menestystarinoita.
Ja jos takaraivossa on pienikin pelko omasta tai läheisten turvallisuudesta, en ihmettele, että tutkijat eivät halua kertoa ulkomaiselle toimittajalle edes omasta työstään.
Kuva luotu Midjourney-tekoälyllä.