Tiina Kirkas

Värillä on yhä väliä Etelä-Afrikan arjessa

Valta vaihtui ja rotuerottelu päättyi Etelä-Afrikassa 30 vuotta sitten. Silti ihonväri lisää tai rajaa tänäänkin tavallisten ihmisten mahdollisuuksia kouluttautua, tehdä työtä ja vaurastua, kuvaa yhteiskuntapolitiikan tutkija Raakel Inkeri kirjassaan Valkoista ja mustaa.

Kirjankansi, jonka yläosassa mustavalkoinen kuva portaista, joissa mustilla ei ole oikeutta kulkea kuin vasenta puolta.,
Raakel Inkeri. VALKOISTA JA MUSTAA. ETELÄ-AFRIKKA APARTHEIDISTA NYKYAIKAAN. SILTALA, 2024.

Tavoite oli vaalia valkoisen rodun puhtautta ja samanaikaisesti ”suoda” mustille mahdollisuus toteuttaa heimoperinteitään rajatuissa bantustaneissa.

Nykyisen Etelä-Afrikan aluetta asuttivat aluksi khoikoit ja sanit, joita Suomessakin kutsuttiin pitkään hottentoteiksi ja bušmanneiksi. 300-luvulla seudulle muutti pohjoisesta bantunkielisiä mustia heimoja, kunnes 1600-luvulla ensin hollantilaiset ja myöhemmin britit, ranskalaiset, saksalaiset ja muut eurooppalaiset alkoivat vallata afrikkalaisten maita itselleen. Tiluksilleen he tuottivat aasialaista työvoimaa muun muassa Kiinasta, Intiasta ja Indonesiasta. Monet heistä olivat orjia.

Lopputulemana syntyi hyvin erilaisten ihmisten sekoitus, jota valtaapitävät eurooppalaiset alkoivat jakaa ryhmiin: ensin puhuttiin kristityistä ja pakanoista, sitten vapaista ja orjista, myöhemmin valkoisista ja mustista.

Huippuunsa erottelu kehittyi vuosina 1948–1994, kun hollantilaisten uudisraivaajien perilliset buurit kirjasivat lakiin neljä roturyhmää: valkoiset, mustat, värilliset ja aasialaiset eli intialaiset. Heille kaikille määrättiin erilliset asuinalueet ja niiden väliin paikoin puskurivyöhykkeet. Tavoite oli vaalia valkoisen rodun puhtautta ja samanaikaisesti ”suoda” mustille mahdollisuus toteuttaa heimoperinteitään rajatuissa bantustaneissa. Tähän ei kuulunut esimerkiksi koulutus, jota kristilliset lähetystyöntekijät olivat aiemmin pyrkineet mustille tarjoamaan.

KIRJASSAAN Valkoista ja mustaa yhteiskuntapolitiikan tutkija Raakel Inkeri muistuttaa, että apartheidina tunnettu järjestelmä ei perustunut niinkään ryhmien geneettisiin eroihin vaan kulttuuriin, luokkaan ja valtapolitiikkaan. Virkamiehet kirjasivat ihmisiä eri rotuihin varsin mielivaltaisesti, millä oli kauaskantoisia seurauksia etenkin mustien mutta myös värillisten mahdollisuuksiin kouluttautua, tehdä töitä ja liikkua vapaasti jopa omalla asuinalueellaan. Etenkin mustille rajojen ylittäminen oli hengenvaarallista.

Valta vaihtui Etelä-Afrikassa 30 vuotta sitten rauhallisesti, kun entinen vapaustaistelija ja poliittinen vanki Nelson Mandela valittiin presidentiksi. Hänen johdollaan ja jälkeensä valtapuolue Afrikan kansalliskongressi ANC on pyrkinyt parantamaan mustien asemaa erilaisin ohjelmin – ja on siinä osin onnistunutkin.

Silti ihonvärillä on yhä väliä, Inkeri kirjoittaa. Talous on pitkälti valkoisen vähemmistön käsissä, ja köyhyys kurittaakin erityisesti mustia, joita on 80 prosenttia noin 62 miljoonasta eteläafrikkalaisesta. Samaan aikaan rikollisuus ja korruptio rehottavat.

Tyytymättömiä tilanteeseensa ovat myös värilliset, jotka ovat väliinputoajina jääneet vaille erityishuomiota niin valkoisen kuin mustankin vallan aikana.