Varainhankinta on vähentänyt kriittistä ajattelua ja typistänyt tasa-arvonkin tekniseksi, epäpoliittiseksi ratkaisuksi, kirjoittavat Martta Kaskinen ja Eija Ranta tuoreessa tutkimusartikkelissaan.
Kun Suomi vuonna 2016 leikkasi rahoitustaan kehitysyhteistyölle, kehitysjärjestöt joutuivat kääntymään yhä enemmän markkinoiden puoleen. Järjestöt ovat tämän jälkeen jääneet pysyvään hälytystilaan: kriisi voi toistua, kun hallitukset vaihtuvat.
Näin sanovat tutkijat Martta Kaskinen ja Eija Ranta, jotka julkaisivat maaliskuussa tutkimusartikkelin suomalaisesta kehitysyhteistyöstä ja siihen liittyvästä viestinnästä.
Yksityiseen varainhankintaan keskittyminen muutti tutkijoiden mukaan erityisesti sitä, miten kehitysyhteistyössä ja sen markkinoinnissa suhtaudutaan naisiin ja tyttöihin.
Kaskisen ja Rannan mielestä järjestöt kääntyivät viestinnässään konservatiivisempaan suuntaan, koska ne halusivat lähestyä oletetusti konservatiivisempia yleisöjä. Lahjoituseuroista käytävä kilpailu on kovaa.
Muutoksen myötä monimutkaisemmat, rakenteellisista muutoksista käytävät feministiset taistelut jäivät taka-alalle. Tutkijoiden mukaan tilaa valtasi yksinkertaistettu, uusliberaali ja uuskolonialistinen tapa katsoa sukupuolia.
Tämä näkyy nykyäänkin järjestöjen varainhankinnassa esimerkiksi mainoksina, joissa yritteliäät naiset nostavat yhteisöjä köyhyydestä, kunhan auliit suomalaiset vain lahjoittavat heille rahaa.
Sukupuoli työkaluna
Kaskinen ja Ranta käyvät kirjoituksessaan lyhyesti läpi, miten naisten asema ja tasa-arvo ovat nousseet kehityspolitiikan agendalle. Iso käänne tapahtui vuonna 1995 YK:n naisten aseman konferenssissa Pekingissä. Tuon ajan kansalaisjärjestöt tekivätkin paljon töitä tasa-arvon korostamisessa.
Aluksi sukupuolten tasa-arvon juurruttaminen marginaalista ajattelun keskiöön oli radikaali voima. Sittemmin siitä on tullut tekninen työkalu, jolla ei nähdä yhteyksiä rakenteelliseen eriarvoisuuteen.
Siis vähän yksinkertaistaen: taidamme kehitysyhteistyössä nähdä (tai ainakin mainoksissa näyttää) kehittyvien maiden naiset sankareina, jotka pääsevät kärsimyksistään ja tulevat aidoiksi omiksi itsekseen yrityshenkisyyden avulla.
Viime vuosina katse on tutkijoiden mukaan kääntynyt naisista tyttöihin, ja tytöt nähdään ”odottamattomana ratkaisuna globaaliin köyhyyteen”. Ajatuksena on, että naisiin sijoittaminen on taloudellisesti viisasta, mutta tyttöihin sijoittaminen vieläkin viisaampaa.
”Kriitikot sanovat, että sukupuolten välisen tasa-arvon tällainen välineellistäminen tekee tasa-arvosta teknisen työkalun, jolla hallitaan lisääntymistä ja taloudellista käyttäytymistä, ja samalla feministinen särmä liudentuu”, Kaskinen ja Ranta kirjoittavat.
Sukupuolten stereotypiat tuntuvat tutkijoiden mukaan olevan, että naiset ovat potentiaalisesti uusliberaalia kehitystä tuottavia toimijoita, joita vain rajoittavat kotityön velvollisuudet, perinteiset kulttuurit ja hedelmällisyys. Miehet taas ovat seksuaalisesti yliviriilejä, sortavia, laiskoja ja vastuuttomia.
”Köyhyyspornon” saama kritiikki on tuonut vähän lisää sävyjä siihen, miten sukupuolia näytetään. Tutkijoiden mukaan kehityskeskusteluissa silti yleensä unohdetaan politiikka ja eriarvoisuuden takana olevat monimutkaiset voimat, ja keskitytään ”auttamisen spektaakkeliin”.
Kun järjestöt näyttävät, kuinka naiset ja tytöt ansaitsevat tukea kehitysyhteistyöltä, on Kaskisen ja Rannan mukaan liki mahdotonta kritisoida kehitysyhteistyötä itseään, vaikka jo vuosikymmenien ajan tutkijat ovat esittäneet kritiikkiä kehityskoneistosta ja sen uuskoloniaalisesta luonteesta.
Niinpä rikkaan pohjoisen yleisöille tarjoillaan kampanjoissa selkeä ajatus kehityksestä – ja sukupuolesta sen työkaluna.
Kriittinen ajattelu vähentynyt
Tällainen yksinkertaistaminen ja rakenteiden unohtaminen on herättänyt kritiikkiä kriittisten tutkijoiden ja feminististen aktivistien taholta, samoin kuin järjestöjen sisältäkin.
Kaskinen ja Ranta sanovat, että järjestöt elävät yhä uusliberaalimmassa todellisuudessa, jossa on paineet kerätä rahaa mainostamalla. Silloin kriittinen ajattelu tapaa hälventyä. Tutkimuksen mukaan tämä herättää epämukavuutta järjestöjen työntekijöissä, ja järjestöjen johtajien joukosta on esitetty kovaakin kritiikkiä vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen nojaavaa nykysuuntausta kohtaan.
Suurimmaksi osaksi tutkijoiden haastattelemat järjestöjen kampanjoista vastaavat ihmiset olivat kuitenkin oman sanomansa kanssa samaa mieltä: ratkaisu kehitykseen on se, että kehittyvien maiden naiset voimautetaan markkinoiden työkaluilla.
Tutkijat epäilevät, että tässä näkyy panostaminen varainhankintaan: järjestöjen viestinnässä alkaa olla aiempaa enemmän ihmisiä, joilla on kokemusta viestinnästä ja markkinoinnista, muttei välttämättä globaalista kehityksestä.
Eräs tutkimukseen haastateltu suomalainen järjestöjohtaja pohtikin, että ajattelu globaalista muutoksesta on kaventunut. 1960-luvulla herättiin globaaleihin ongelmiin, globaaliin solidaarisuuteen ja syvään eriarvoisuuteen maailman alueiden välillä. Nyt ei puhuta valtarakenteista, vaan keskitytään esimerkiksi yksittäiseen vietnamilaiseen naiseen, jota olisi hyvä auttaa jonkun hankkeen sisällä.
Järjestöjohtaja saattaa kuitenkin vähän yksinkertaistaa, ja niin tekevät Kaskinen ja Rantakin, kun he käsittelevät kehitysjärjestöjen kenttää kokonaisuutena.
Kehitystoimijoiden kenttä on monimuotoinen, ja Suomessa on omat piirinsä, vaikkakin ehkä pienet, jotka puhuvat globaalista eriarvoisuudesta ja rakenteista. Finnwatch, Eetti ja Reilu kauppa tulevat ensimmäisinä mieleen. Lisäksi ”skenessä” on muutamia kriittisiä journalisteja ja virkamiehiä, ja onneksi meillä on myös teräväkielisiä tutkijoita, kuten Martta Kaskinen ja Eija Ranta.
Kuva: Adi Perets / Pexels.com