Saako Ukraina jo liikaa humanitaarista huomiota?

Britanniassa kehitysjärjestö Oxfam ei ole ottanut vastaan kaikkea sille tarjottua rahaa Ukrainan tukemiseen, kertoo The New Humanitarian -lehti.

Taustalla on pohdinta siitä, mitä Ukrainassa realistisesti voidaan tehdä. Suurten kriisien aikana ei ole tavatonta, että avun antajien ja vastaanottajien kyky käyttää rahaa järkevästi ja nopeasti tulee vastaan. Oxfamin kieltäytyminen kertoo myös siitä, kuinka nopeasti ja kuinka paljon Ukrainan auttamiseen on rahaa tarjolla. Läntinen maailma on osoittanut, että apua on tarjolla, kun hätä on suurin.

Tai ainakin suuri. Jos mitattaisiin vaikkapa avuntarvitsijoiden tai kuolonuhrien määrällä, ei Ukrainan kriisi ole suurin, mitä nyt on käynnissä. Afrikan sarven nälkäkriisi, Afganistanin luisuminen takaisin Talebanin hirmuvaltaan ja Myanmarin paluu sotilaiden syliin, Syyrian ja Kongon sisällissodat sekä Jemenin sota ovat kaikki tilanteita, joissa avun tarvitsijoita on enemmän. Ukrainaa enemmän kotinsa jättäneitä on esimerkiksi Venezuelassa.

Tuki muualle on jo vähentynyt

Vaikka komissaari Jutta Urpilainen vakuutti lokakuussa, että esimerkiksi Euroopan unioni ei ole Ukrainan tähden vähentänyt apuaan muille maille, tämä ei kerro koko totuutta. Urpilainen puhui varmasti totta, mutta se, että sitoumuksista pidetään kiinni, ei vielä kerro rahavirtojen kokonaisuutta.

Esimerkiksi YK:n pakolaisjärjestön varajohtaja Paul Stromberg kertoi minulle joulukuussa, että Lähi-itään on saatu apua selvästi aiempaa vähemmän, ja taustalla on nimenomaan Ukrainan saama tuki. Kun YK-järjestöt pyytävät lisärahoitusta erilaisiin kriiseihin, pyyntöön vastaa aiempaa harvempi (vaikka aiemmat sitoumukset olisikin täytetty).

Ukraina ja sen vaikutus avustustyön kokonaisuuteen onkin yksi trendeistä, joka värittänee lähitulevaisuutta. Kun sota joskus – toivottavasti pian – loppuu ja jälleenrakennus alkaa, on kristallipallosta selvästi nähtävissä, että auttajia on tarjolla paljon. Ennustan, että silloin nähdään suurempi ryntäys kuin aikanaan Myanmariin, kun sotilasjuntta raotti rajoja ja alkoi päästää auttajia sisään.

En ihmettelisi, jos Ukraina nousisi pääkohdemaiden joukkoon useampien länsimaiden kehitysyhteistyön kohteena jo tänä vuonna. Jälleenrakennuksen kuluessa varsinainen kehitysyhteistyö jossain kohtaa loppuu, sillä kun Ukrainaa aletaan toden teolla valmistella EU:n jäseneksi, käyttöön tulevat muut rahoitusinstrumentit.

Auttamista ei ole siirretty paikallisiin käsiin

Kehitysyhteistyössä on puhuttu viime vuosina lokalisaatiosta eli siitä, että työn tekeminen ja johtaminen annettaisiin yhä enemmän paikallisiin käsiin. Ajatus ei ole uusi. Silloin kun itse tulin tälle kentälle reilut parikymmentä vuotta sitten, puhuttiin omistajuudesta ja siitä, että paikalliset pitäisi saada ”kuskin paikalle” johtamaan kehitystä.

Puhe vallan siirtämisestä kääntyy kuitenkin heikosti todellisuudeksi. Myös Ukrainassa on tiettävästi käynyt niin: valtaosa avusta annetaan YK:lle ja kansainvälisille kansalaisjärjestöille, jotka sitten etsivät ruohonjuuritasolta paikallisia kumppaneita  tekemään käytännön auttamistyötä (jolleivät sitten tee koko hommaa itse).

Ukrainaan on syntymässä monesta köyhästä maasta tuttu avun ekosysteemi, jossa yhdellä kerroksella toimivat suuret, perinteiset avunantajat ja toisella kerroksella paikalliset, ”kädet savessa -tekijät”, jotka saavat avustusjärjestöiltä toimintarahaa. Päätökset yhteistyön ja avun suurista linjoista tehdään muualla kuin Ukrainassa, ja paikalliset toimivat lähinnä alihankkijoina.

Tällä voi olla sellainen sivuvaikutus, että avunantajia aletaan pitää ylimielisinä. Jossain vaiheessa ”autettavien” mielipide saattaa myös kääntyä ”auttajia” vastaan, niin kuin on käynyt monessa Afrikan maassa.

Ukrainaa pitää tietenkin auttaa, sitä en kritisoi. Mutta samaan aikaan pitäisi muistaa muukin maailma, ja Ukrainassakin voisi muistaa vuosikymmeniä puhutut opit tasa-arvoisesta yhteistyöstä ja siitä, kuka istuu kuskin penkillä.

Kuva: Euroopan unioni

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.