Olen Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen palannut kuuntelemaan Paul Simonin Gracelandia, Hugh Masekelaa ja Miriam Makebaa. Syynä ovat boikotit.

1950-luvun lopulta lähtien Etelä-Afrikan apartheidia vastustanut oppositiopuolue African National Congress (ANC) oli pyytänyt ja vaatinut erilaisia boikotteja ja pakotteita, hyvällä menestyksellä. Kulttuurisella boikotilla haluttiin tuoda tavallisten eteläafrikkalaisten tietoon, kuinka laajaa rotusorron tuomitseminen muualla maailmassa oli.

Kyseessä oli myös ANC:n täyssulku, jota ei saanut rikkoa.

Vuonna 1980 YK oli samaa mieltä. Se pyysi kaikkia maita estämään kaiken kulttuurisen, akateemisen, urheilullisen ja muun vaihdon Etelä-Afrikan kanssa. Se myös vetosi kirjoittajiin, taiteilijoihin, muusikoihin ja muihin julkkiksiin, että nämä boikotoisivat Etelä-Afrikkaa.

Taustalla oli esimerkiksi se, että länsimaiset esiintyjät kävivät rahakkailla keikoilla Sun Cityn kasinolla Johannesburgin lähistöllä esiintymässä valkoiselle yleisölle vaille kritiikkiä. Siellä kävivät esimerkiksi Queen, Rod Stewart, Cher, Curtis Mayfield, the Beach Boys, Village People ja Tina Turner.

Eteläafrikkalainen Artists Against Apartheid oli erittäin ilahtunut boikotista, ja sen jälkeen esimerkiksi Rod Steward ja Queen lupasivat, etteivät enää palaisi. Kaikki eivät olleet yhtä solidaarisia. Frank Sinatra sai yhdeksän keikan setistä 1,79 miljoonaa dollaria vuonna 1981.

Paul Simon eri asialla, mutta rikkoi boikottia tietoisesti

1980-luvulla Paul Simon kuunteli vaikuttuneena bootleg-kasetilta eteläafrikkalaisten muusikkojen biisejä, ja päätti, että tälle pitäisi tehdä jotain.

Hän tiesi, että boikotin rikkominen aiheuttaisi kohun, mutta päätti mennä silti Etelä-Afrikkaan. Hän nauhoitti useiden eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa joukon biisejä. Levy-yhtiössä Simonia pidettiin hiipuvana tähtenä, ja hän sai tehdä vähän mitä halusi.

Hän on myöhemmin perustellut levyä sillä, että se toi eteläafrikkalaisia artisteja esille ja kieltäytyi Sun Cityn keikasta. Alla olevalla videolla Paul Simon, Hugh Masekela ja kumppanit esiintyvät Zimbabwessa vuonna 1987.

Mutta Simonille tämä ei ollut poliittinen projekti.

Harry Belafonte neuvoi, että Simonin kannattaisi puhua ANC:n kanssa ensin, mutta Paul Simon ei tehnyt niin. Hän sanoi The New York Timesille seuranneensa musiikillista vaistoa ja että hän halusi tehdä töitä kovasti ihailemiensa muusikoiden kanssa. Ei hän halunnut odotella poliitikkojen lupaa.

Hienossa Under African Skies -dokumentissa hän sanoo, että tilanne oli vähän kuin se, että isä kieltää poikaa lainaamasta autoa pitkään kaivattuja treffejä varten, ja poika ottaa auton kuitenkin.

Monet kannattivat, monet vastustivat

Artists Against Apartheid tietenkin pöyristyi Paul Simonin tempauksesta. Kuka tuo luuli olevansa? Aktivistien mielestä Simon saattoi auttaa 30 artistia, joiden ääntä hän nosti esiin, mutta tempaus teki hallaa kansakunnalle.

Osa muusikoista oli tosin jo tuolloin sitä mieltä, että kulttuurinen boikotti ei ollut hyvä strategia.

Maanpaossa elävät eteläafrikkalaiset tähdet Hugh Masekela ja Miriam Makeba – jotka siis olivat maanpaossa koska vastustivat apartheidia niin äänekkäästi – olivat Simonin puolella, ja he tekivät yhteiskiertueen, johon mukaan tuli Gracelandin upeista lauluharmonioista vastaava Ladysmith Black Mambazo -kuoro ja Stimela-bändi.

Masekela sanoi The Guardianille, että eteläafrikkalainen musiikki oli ollut kiirastulessa apartheidin tähden. Maanpako ja lainsäädäntö olivat erottaneet musiikkikentän ja rajoittaneet sen kasvua.

Rajalinjat ovat edelleen olemassa, ja osa on edelleen sitä mieltä, että boikotin rikkominen oli väärin. Paul Simon sanoo, ettei kadu mitään. Graceland oli hänen urallaan uuden nousun raketti. Se sai vuoden albumin Grammy-palkinnon ja se on myynyt 16 miljoonaa kappaletta. Se suurinta hittiä You Can Call Me Al on striimattu Spotifyssa 421 miljoonaa kertaa.

Pitääkö kulttuuria boikotoida?

Kulttuuriset boikotit ovat monimutkainen aihe. Jälkiviisaasti voisi arvioida, että Paul Simon teki varmaankin oikein, mutta ehkä olisi kannattanut malttaa kysyä ANC:lta siunaus. Nykyään kulttuurinen omiminen ja valkoisen miehen taakat myös harkittaisiin paremmin.

Kulttuuria, musiikkia ja artisteja käytetään myös tietoisesti pehmeän vallankäytön välikappaleina ja ikään kuin pahan asialla. Niillä siloitellaan imagoa.

Israel on malliesimerkki. Se harjoittaa palestiinalaisalueita kohtaan politiikkaa, jota on oikeutetusti verrattu apartheidiin, ja samalla se voitti hupsulla kanabiisillä Euroviisut ja järjesti voittajana kilpailut Tel Avivissa.

Se oli härskiä, ja palestiinalaiset muusikot toivoivat, että kilpailuja boikotoitaisiin. Jos vertaa Paul Simoniin ja Etelä-Afrikkaan, niin voi kuitenkin aika turvallisin mielin sanoa, että vaikka boikotoisi Israelia ja viisuja, tuntuisi typerältä sen tähden boikotoida samalla vaikkapa palestiinalaisia räppäreitä.

Nyt länsimaissa perutaan venäläisten artistien keikkoja, ja monet länsimaiset yhtyeet peruvat omiaan Venäjällä. Osa artisteista on puhunut sotaa vastaan, mutteivät ole tuominneet Putinia. Diktaattorin tuomitseminen on aika kova vaatimus, jos ei ole valmis maanpakoon, joten en ole ihan varma onko meillä oikeus olettaa, että venäläisten pitäisi tehdä niin.

Jos taas muusikko on selkeästi diktaattorin kaveri ja kiertää maailmalla edistämässä positiivista Venäjä-kuvaa, niin sitä sietääkin boikotoida.

Mutta samaan aikaan sitä toivoisi, että ruohonjuurten venäläisten muusikoiden kanssa joku uskaltaisi tehdä työtä. Taiteilijat ovat usein muutoksen ja vallankumouksenkin ääniä.

Paul Simon se joku varmasti ei ole.

Yleensä kun jutun tai blogitekstin otsikossa on kysymys, vastaus on ”ei”. Niin myös tällä kertaa, Paul Simon tuskin tekisi uutta hittilevyä nyt Venäjällä underground-muusikoiden kanssa, sillä hän on jo vanha mies. Hän näyttää kyllä tukeneen Ukrainaa ostamalla Airbnb-majoituksia ilman aikomusta matkustaa paikan päälle, ja näin hän on siis käytännössä lähettänyt rahaa. Muuten hänen sosiaalinen mediansa kertoo vain nostalgiasta ja menneistä hienoista ajoista.

Tarvittaisiin uusia paulsimoneita, jotka varastaisivat faijan auton. Eikä sen tarvitse olla pelastava valkoinen mies. Mutta kansainvälinen yhteistyö yleensä auttaa äänen kuulumiseen.

Kuva: Dena Flows / CC BY-NC-ND