Kun tohtorikoulutettava Jasleen Kaur Texasin yliopistosta kävi Intiassa haastattelemassa kylien asukkaita, kysyi yksi nainen: ettekö te juuri eilen käyneet täällä?

Hän ei ollut käynyt kylässä edellisenä päivänä, mutta joku toinen tutkimusryhmä oli, Kaur kirjoittaa Data Values -sivustolla.

Kaurille oli sittemmin kerrottu, että joka ikisessä intialaisessa kylässä käy joka vuosi ainakin kymmenen eri tutkijaa tai selvityksen tekijää kyselylomakkeidensa kanssa. Useimmissa kyselyissä ainakin osa kotitalouksiin liittyvistä kysymyksistä on keskenään samoja.

Kaur tekee itsekin säännöllisin väliajoin tutkimusta samoissa kylissä, ja hänen kokemuksensa mukaan haastattelut kestävät yleensä kolmesta vartista tuntiin.

Onko kyläläisten ajan vieminen tällä tavoin perusteltua?

Vastaamisesta voi koitua ongelmia

Kyselyt ovat tärkeitä. Niillä tutkijat saavat tietoa ja aitoja näkemyksiä, ja näin he usein paikkaavat muuten heikkolaatuisen datan jättämiä aukkoja.

Me toimittajat ja viestijät saamme haastattelujen avulla aitoja ääniä ja ihmisten omia näkemyksiä kuuluviin. Muutenhan puhuisimme vain omiamme.

Ongelma on, että haastattelut vievät aikaa, eikä niihin osallistuta tasapuolisesti. Kaurin mukaan naisia haastatellaan yleensä enemmän kuin miehiä. Toistuviin haastatteluihin käytettävä aika on pois kotitöistä, palkkatöistä ja muista hommista.

Naisten on myös kulttuurisesti usein vaikeaa kieltäytyä, kun ulkopuoliset auktoriteettihahmot tulevat pyytämään haastattelua.

Kun haastattelijat lähtevät, naiset saattavat kuitenkin rangaistukseksi tästä ”ajanhukasta” joutua suullisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi.

Haastatteluista ei yleensä makseta mitään. Se on journalisteille tärkeää, jotta saamme aitoja vastauksia. Jos maksaisimme palkkaa vastauksista, se voisi vääristää näkemyksiä. Sama pätee usein tutkijoihin, joskin välillä haastateltaville saatetaan tarjota päivärahoja.

Liikkuu rahaa tai ei, rutinoituneet haasteltavat vastaavat usein tottuneesti samalla tavoin kuin edelliselläkin kerralla. Tämä on tutkijoille ongelma, sillä vastaukset voivat syystä tai toisesta olla vähän pieleen, mikä vääristää tuloksia. Meille toimittajille sen sijaan yleensä kelpaavat samat vastaukset kuin kollegoille edellisellä viikolla tai edellisvuonna annetut.

Hyödyt usein epämääräisiä

Haastattelen itsekin työn puolesta verrattain säännöllisesti ihmisiä, myös kehitysmaiden maaseudulla.

Välillä törmään henkilöihin, jotka ovat selvästi hyvin rutinoituneita haastattelun antajia ja tietävät jo, mitä haastattelija haluaa kuulla.

Olen ajatellut, että he silti varmaan puhuvat mielellään. Yleensä he esittävät nimittäin myös toiveita siitä, mihin apua tulisi suunnata. Tyypillisesti olenkin jonkin kehitysyhteistyötä tekevän tahon asialla, ikään kuin auttajien joukossa.

Usein ”meihin auttajiin” suhtaudutaankin suopeasti, sillä tyypillisesti saman järjestön tai säätiön väki on joko aiemmin tukenut tai parhaillaan tukee paikallisia eri tavoin. Tutkijoiden tilanne on eri. Kaurkin kirjoittaa, että tutkimuksista voi kyllä olla hyötyä, mutta epäsuorasti ja pitkän ajan päästä.

Voisiko kyselyjä koordinoida?

Kaur peräänkuuluttaa parempaa koordinaatiota: ei käytäisi aina kysymässä samoja kysymyksiä samoilta ihmisiltä, tai jaettaisiin dataa keskenämme. Yleensä tutkijat ja toimittajat haluavat kuitenkin tehdä oman työnsä kokonaan itse. Siksi on vähän vaikea kuvitella, että tiedon jakaminen saisi kannatusta.

Ehkä koordinaatio voisi toimia, mutta se vaatisi esimerkiksi jotain verkkosivustoa, johon kaikki kirjaisivat, missä kylissä on käyty, mitä on kysytty ja milloin. Vähän vaikea uskoa, että sekään on realistista.

Aikanaan kun valmistelin gradua, kuulin, kuinka ohjaaja sanoi toiselle graduntekijälle: ”Ihmisillä on velvollisuus auttaa meitä ja vastata meille.” Silloin ajatus tuntui jännältä ja hienoltakin. Tiede on niin tärkeää, että tuntemattomilla on velvollisuuksia meitä kohtaan.

Kaurin blogitekstin jälkeen mietin, onkohan asia sittenkään niin. Globaalin etelän ihmiset kantavat kyllä tämän vastuun yleensä kiltisti, mutta meidän olisi hyvä tiedostaa, että sillä voi olla heille hintansa.

Kuva: SuSanA Secretariat. Kuvassa selvitetään sanitaation tilaa Intian Bangaloressa vuonna 2014.