Yleisradion entinen Afrikan-kirjeenvaihtaja Liselott Lindström kaipaa lisää keskustelua journalismin etiikasta konfliktimaissa.
”Olin hirveän ujo. Muistan, miten tuijotin kauhuissani puhelinta monta tuntia, kun olisi pitänyt soittaa haastateltavalle”, kuvailee Liselott Lindström nuorta itseään.
Nyt hän on Yleisradion uutisista tunnettu ulkomaantoimittaja, joka palasi vuodenvaihteessa neljän vuoden pestiltään Afrikasta.
Erilaisia toimittajan töitä hän on tehnyt jo pitkään. Ensimmäistä kertaa jutuntekoon hän pääsi jo 15-vuotiaana ollessaan Hufvudstadsbladetissa nuorten sivujen avustajana. Silloin soitto haastateltavalle hirvitti, mutta toimittajuus kiehtoi.
Lindström kasvoi yksinhuoltajaäidin ja veljen kanssa. Ruotsinkielinen perhe asui Itä-Helsingissä Vesalassa, täysin suomenkielisellä alueella.
Itä-Helsinki oli Lindströmin mukaan hyvä paikka lapselle, vaikka alueen maine ei usein ole mairitteleva. Suomenruotsalaisuutta ympäristössä välillä kummasteltiin, ja joskus se aiheutti myös vihamielisyyttä.
”Olen kiitollinen siitä, että jalkapalloharrastuksessa opin kunnolla puhumaan suomea. Joukkuetoverini otti tehtäväkseen korjata aina, jos sanoin jotain väärin.”
Opiskelijavaihto sytytti Afrikka-kipinän
Liselott Lindström oli ensimmäistä kertaa Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa 21-vuotiaana, kun hän oli yliopisto-opiskelijoiden vaihto-ohjelmassa Tansaniassa.
”Miksi juuri Afrikka, siitä en enää ole varma. Taisin kirjoittaa vaihto-ohjelman hakemukseen, että olin aina halunnut päästä sinne, mutten enää osaa sanoa miksi.”
”Kaikki oli epäjärjestyksessä, mutta samalla kaikki oli mahdollista. Ihmiset olivat avoimia, ja heidän kanssaan oli helppo tulla toimeen. Koin vahvan vapauden tunteen”, hän muistelee.
Neljän kuukauden vaihdon jälkeen hän halusi ehdottomasti päästä takaisin.
”Miksi juuri Afrikka, siitä en enää ole varma. Taisin kirjoittaa vaihto-ohjelman hakemukseen, että olin aina halunnut päästä sinne, mutten enää osaa sanoa miksi.”
Lindström matkusti paljon jo pienenä, sillä yliopistossa työskennellyt äiti otti lapset mukaan työmatkoilleen.
”Siitä varmaan jäi jonkinlainen kipinä.”
Takaisin Afrikkaan Lindström pääsi seuraavan kerran vuonna 2015 Kepan, nykyisen Fingon, vapaaehtoisohjelman kautta. Hän työskenteli Ugandassa Suomen Pakolaisavun tiedottajana puoli vuotta.
Verkostojen rakentaminen tärkeää
Ylen Afrikka-toimittajana Liselott Lindström aloitti vuonna 2018. Asemapaikaksi valikoitui Kenian pääkaupunki Nairobi, koska siellä on merkittävä suurten järjestöjen keskittymä ja sieltä käsin on suhteellisen helppo työskennellä eri puolilla mannerta.
”Verkostojen rakentaminen oli ensimmäinen ja tärkein asia, johon keskityin aloittaessani työt. Toimittajakollegoilta sai tietoa vaikkapa työlupa-asioista, jotka ovat Afrikan maissa monesti kimurantteja ja vaihtelevia.”
Verkostot ovat keskeisiä, mutta työn sisällön luominen on aloitettava itsestään.
”Kaikki omat ajatukset pitää vaihtaa. Pitää luopua ennakkoluuloistaan, sillä yleensä juttu ja sen näkökulma vaihtuvat aivan toiseksi kuin oli alun perin ajatellut.”
”Kaikki omat ajatukset pitää vaihtaa. Pitää luopua ennakkoluuloistaan, sillä yleensä juttu ja sen näkökulma vaihtuvat aivan toiseksi kuin oli alun perin ajatellut.”
Kun Lindström teki juttua koronarokotteiden puutteesta Afrikassa, lähtöolettama oli, että haastateltavat pitävät tilannetta hyvin ongelmallisena. Toisin kävi, sillä vastaukset olivatkin tyyliä ”aivan sama, emme niitä rokotteita haluakaan”.
Suomalaismedioille työskentelyn rinnalla Lindström on pitkään tehnyt juttuja myös muun muassa Ruotsin televisiolle SVT:lle.
”Suomalainen ja ruotsalainen Afrikka-journalismi eroavat siinä, että Ruotsissa kiinnostus on laajempaa. Aiheiden kirjo on suurempi.”
Ero johtuu hänen mielestään ainakin siitä, että Ruotsissa on paljon enemmän afrikkalaistaustaisia maahanmuuttajia kuin Suomessa.
”Tarvitseeko aina samaistua? Minusta on tärkeää kertoa maailmasta sellaisena kuin se on.”
Suomessa Afrikka-juttuihin on perinteisesti haluttu myös jokin kytkentä Suomeen. Lindströmin mukaan tästä on onneksi jo vähän hellitetty. Lisäksi jutuissa on ollut tärkeää, että yleisö löytää niistä samaistumiskohteita.
”Tätä ajattelua haluan haastaa. Tarvitseeko aina samaistua? Minusta on tärkeää kertoa maailmasta sellaisena kuin se on.”
Esimerkiksi juttu voi kertoa somalialaisnaisesta, joka kannattaa Al Shabaab -terroristijärjestöä. Suomalaisen on vaikea samaistua tähän henkilöön, mutta se ei voi tarkoittaa, etteikö asiasta voisi kertoa.
Konfliktitilanteissa tarvitaan eettistä pohdintaa
Afrikka-journalismin haasteena on mantereen valtava koko ja maiden suuri määrä, mutta muitakin erityispiirteitä työskentelyssä on.
”Yksi haaste on riippuvuus järjestöistä, koska usein vain niiden kautta pääsee vierailemaan jollakin alueella. Totta kai tämä hillitsee kriittisyyttä järjestöjä kohtaan, jotta pääsy paikalle olisi mahdollista myös jatkossa”, Liselott Lindström sanoo.
Myös turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat toimittajan arkea. Oman turvallisuuden ohella on muistettava haastateltavien tilanne.
”Ihmisten ymmärrys median toiminnasta ei ole aina vahvaa. Monet haastateltavat eivät esimerkiksi ymmärrä, että juttu leviää myös sosiaalisessa mediassa.”
Tehtyään juttukeikan Kamerunissa Lindström kertoo joutuneensa miettimään jälkikäteen, mitä haastattelu mahdollisesti aiheutti haastateltavalle.
”Haastattelin opettajaa, joka opetti lapsia salaa, koska kapinalliset olivat sulkeneet koulut. Opettaja halusi esiintyä jutussa omilla kasvoillaan.”
Suomessa asuva kamerunilainen otti jutun nähtyään yhteyttä Lindströmiin, sillä hän pelkäsi opettajan puolesta.
”Toimittajakoulutus ei anna tarpeeksi eväitä työhön vaikeilla alueilla tai vaikeista aiheista. Kokemus toki koulii, mutta perusteita voisi opettaa.”
”Huolestuin ilman muuta ja olen seurannut tilannetta jälkikäteen. Onneksi hänelle ei ole tapahtunut mitään.”
Keniassa Lindström oli tekemässä juttua tyttöjen sukuelinten silpomisesta, mitä varten hän haastatteli 12-vuotiaita tyttöjä. Hän päätti kuitenkin olla käyttämättä materiaalia, sillä kyse oli lapsista, jotka eivät välttämättä halua myöhemmin elämässään olla esillä aran aiheen yhteydessä.
”Toimittajakoulutus ei anna tarpeeksi eväitä työhön vaikeilla alueilla tai vaikeista aiheista. Kokemus toki koulii, mutta perusteita voisi opettaa.”
Konfliktitilanteissa toimittajan roolia joutuu välillä punnitsemaan hyvinkin nopeasti.
Kun Lindström oli viime vuonna keikalla Etiopiassa Tigrayn sota-alueella, paikalle saapui pahoin verta vuotava kapinallinen. Lindström kävi mielessään kovaa pohdintaa siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, sillä hänellä oli hyvät ensiaputarvikkeet mukanaan. Pitäisikö auttaa vai ei? Mitkä olisivat riskit, sillä kyse oli hallitusta vastaan taistelevasta kapinallisesta.
”Vieressäni ollut kuvaaja sanoi, ettet voi missään nimessä auttaa. Päätin sitten heittää heille sideharsoja ensihätään.”
Lindström peräänkuuluttaa lisää keskustelua journalismin etiikasta.
”SVT:llä on vuosittaiset kirjeenvaihtajapäivät, jolloin vaihdetaan kokemuksia ja ajatuksia. Se on hyvä käytäntö, mutta yleisesti keskustelua eettisistä kysymyksistä tarvittaisiin lisää.”
Kehitysyhteistyö kaipaa kriittistä keskustelua
”Olen nykyään kehitysyhteistyökriittisempi.”
Liselott Lindströmin mukaan aihe kaipaa lisää avointa ja kriittistä käsittelyä, vaikka se on monelle hankalaa keskustelun polarisoitumisen ja vastustajaksi leimautumisen pelossa.
Hän painottaa, että kehitysyhteistyötä on monenlaista ja siitä on huomattava erottaa humanitaarinen apu. Käytännön kautta hän on kuitenkin havainnut kehitysyhteistyössä yleisiä ongelmia. Hänen mielestään se pitkälti ylläpitää omia rakenteitaan ja kohteensa avuttomuutta.
Kehitys ei juurru aidosti paikallistasolle.
”Lisäksi lisääntynyt avoimuuden vaatimus kehitysyhteistyöhankkeista on sinänsä hyvä asia, mutta se syö paljon varoja, hidastaa toimintaa ja aiheuttaa kritiikin pelkoa.”
Toisin sanoen raportointi ja viestintä hankkeista kahmaisevat ison siivun hankevaroista ja kahlitsevat keskustelun vain toiminnan myönteisiin puoliin.
Kehitystä nakertaa myös taustalla alati häilyvä vitsaus – korruptio.
Korruptio vahvistaa yhteiskunnan räikeää jakautumista rikkaisiin ja köyhiin, mikä näkyy Lindströmin mukaan vahvasti esimerkiksi Nairobissa.
”Sanonnan mukaan olet siellä joko kotiapulainen tai sinulla on sellainen.”
”Mitä tekevät Kiina, Venäjä ja Persianlahden maat? Näitä pitäisi tarkkailla enemmän. Myönteistä on kuitenkin se, että Yle lähettää Nairobiin uuden Afrikka-kirjeenvaihtajan.”
”Afrikassa on pakko tarttua puhelimeen”
Liselott Lindström palasi vuodenvaihteessa takaisin Nairobista Helsinkiin. Alkuvuosi on mennyt totutellessa takaisin elämään Suomessa. Hän työskentelee vapaana toimittajana ja raportoi muun muassa SVT:lle Suomen tapahtumista.
”Haluan kuitenkin ylläpitää Afrikka-osaamistani. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus palaisin.”
Afrikan strategista merkitystä ei hänen mielestään vielä aivan ymmärretä.
”Mitä tekevät Kiina, Venäjä ja Persianlahden maat? Näitä pitäisi tarkkailla enemmän. Myönteistä on kuitenkin se, että Yle lähettää Nairobiin uuden Afrikka-kirjeenvaihtajan.”
Tammikuussa Lindström sai Kehitysjournalismin palkinnon jaon yhteydessä kunniamaininnan ”poikkeuksellisen laadukkaasta journalistisesta työstään Ylen Afrikan-kirjeenvaihtajana”. Lindströmin työ on raadin mukaan tuonut suomalaiselle yleisölle uusia näkökulmia Afrikasta.
Miten Afrikan vuodet vaikuttivat Lindströmiin itseensä?
”Ujous on karissut. Olen puheliaampi ja avoimempi kuin ennen. Afrikassa on vain pakko tarttua puhelimeen, jos haluaa päästä eteenpäin.”
Lue lisää: Boniface Mwangi haastaa Kenian vanhat vallanpitäjät
Lue lisää: Kuka tekee elokuvia Afrikasta?
