Ainakin Yhdysvallat ja Euroopan unioni – ja monet YK-järjestöt – kertovat mielellään, että heidän apunsa oli tämän ja tuon hienon hankkeen rahoittaja. Näin ainakin silloin, kun tehdään infrastruktuuria tai muuta näkyvää.
Brändääminen helpottaa rahoittajien työtä: tulee hyvää mainetta toimintamaissa, ja logo eksoottisessa paikassa on hyvä lehtikuva kotimaassa, kun haetaan veronmaksajien ja lahjoittajien hyväksyntää rahojen käytölle.
Ongelma on, että etenkin hauraissa valtioissa – joissa infrahankkeita usein tehdään – tällainen oman kilven kiillotus voi rapauttaa heikkoa demokratiaa ja johtaa kasvavaan turvattomuuteen. Ainakin jos uskomme ajatushautomo Center for Global Developmentin vierailevaa tutkijaa W. Gyude Moorea.
Ja miksemme ainakin kuuntelisi häntä – mies on toiminut esimerkiksi Liberian julkisten töiden ministerinä ja presidentti Ellen Johnson Shirleafin neuvonantajana.
* * *
Mooren argumentti on, että valtion tulisi saada kunnia sellaisista asioista, jotka kuuluvat valtion rooliin, vaikka tosiasiassa rahat tulisivatkin muualta.
Hän perustelee näkemystään yhteiskuntasopimuksella. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset maksavat veroja eivätkä kapinoi, jos valtio hoitaa julkiset palvelut: terveydenhuollon, koulut, tiet, turvallisuuden ja niin edelleen. Tämän diilin ylläpitäminen on vaikeaa köyhissä ja hauraissa valtioissa – ”hauras valtio” tarkoittaakin sitä, että valtio palvelujen takana on hauras ja haavoittuvainen, ja siksi palveluissa turvallisuuden takaamisesta alkaen on toivomisen varaa.
Jos sekin vähä, mitä valtiosta voisi näkyä, menee Euroopan unionin, Usaidin, Maailmanpankin tai brittien kehitysyhteistyövirasto DFID:n piikkiin, ketä enää kiinnostaa Liberian tai Somalian valtion yhtenäisyys? Konflikteista selvinneissä maissa on usein aseistettuja ryhmiä, jotka mielellään vähättelevät valtiota ja lietsovat kapinamieltä.
”Konfliktien jälkeen jälleenrakennuksessa ei ole kyse vain fyysisestä rakentamisesta, vaan myös valtion hallinnollisen integriteetin ja uskottavuuden palauttamisesta”, Moore kirjoittaa.
Hän muistelee, että ministeriaikanaan hän törmäsi usein valtion vähättelyyn, sillä ”oikeasti” tiet tai koulut oli tehty avunantajien rahoilla. Jos yhteiskuntasopimus raukeaa tai sitä ei varsinaisesti saada voimaan, voi paluu konfliktiin olla kulman takana.
* * *
Meillä rikkaammissa maissa paine brändätä voi olla kova. On vaikeaa perustella avun antamista vuosikymmenestä toiseen, ja vastavoimat ovat äänekkäitä. Samaan aikaan kentällä voi potuttaa antaa krediitti etelän maan hallitukselle, joka on usein sama asia kuin valtapuolue. Ei ole tavatonta, että vallassa olevat käyttävät valtaansa väärin ja korruptoituneesti. Valtapuolueen pönkittäminen voi tuntua kerta kaikkiaan pöllöltä.
Silti, jos halutaan käyttää vastaanottajien järjestelmiä, tukea demokratiaa ja vahvistaa hauraita valtioita, ei ole paljon vaihtoehtoja. On pakko niellä ylpeys ja antaa pisteet eurooppalaisten rahoilla tehdystä koulusta vaikkapa liberialaisille poliitikoille.
Tästä näkökulmasta populistien pilkkaama ja monien maiden lakkauttama budjettituki olisi ihan hyvä työkalu, vaikka siitä osa valuisikin vääriin taskuihin.
Mutta on kaksi tapausta, joissa omaa häntää saa nostaa, Moore sanoo. Yhtäältä suurissa humanitäärisissä katastrofeissa saadaan kerättyä paremmin ja nopeammin rahaa, jos auttaminen on näkyvää. Toisaalta kun tehdään tutkimusta paikallishallinnosta, vaikka kyselytutkimuksia väestön terveydentilasta, tuovat kansainväliset logot uskottavuutta siitä, että hallitus ei käytä tutkimuksen tuloksia väärin.