”Kaikki tuhottiin. He ampuivat kyynelkaasua, että me lähtisimme nopeasti. Ainoa mitä ehdin ottaa mukaan, oli lapset”, sanoo Mary Achoo, Kiberan hyvää tarkoittavan uudelleenasuttamispolitiikan uhri.

Nairobin Kibera on laskutavasta riippuen Afrikan suurin tai toiseksi suurin slummi (Johannesburgin Soweto kisaa sen kanssa, mutta on paljon, paljon siistimpi ja keskiluokkaisempi). Kibera on paikoin kuin roskis ja avoviemäri.

On Kiberassa tietenkin myös ”tavallista” elämää. Naiset istuvat kampaamoissa, ystävykset laskevat leikkiä kadulla kulkiessaan töihin. Nuorukaiset kuuntelevat musiikkia, lapset pelaavat futista, käyvät koulua ja heittelevät yläfemmoja vierailijoille. Jengi kerääntyy katsomaan futiksen MM-kisoja ja jotkut särpivät pontikkaa lähikuppilassa. Katukauppa käy vilkkaana – ei siis huumeiden, vaan vaatteiden, tomaattien, puuhiilen, fillarinosien, ja niin edelleen.

* * *

Vuonna 2003 Kenian hallitus ja  silloinen asuntoministeri  Raila Odinga päättivät, että slummiin rakennetaan kunnollisia pienkerrostaloja hökkelien paikalle. Kibera kuului tuolloin vaalipiiriin, josta Odinga oli valittu kansanedustajaksi.

Valtaosalla kiberalaisista ei ole hökkeleissään edes juoksevaa vettä, joten vessakäynnit hoidetaan joko maksullisissa käymälöissä, kujilla tai ”lentävään vessaan” eli pussiin, joka heitetään johonkin. Ja siltä sivukujilla varsin usein tuoksuukin. Jos vierailette Kiberassa, kannattaa suosia umpikenkiä.

Hankkeen nimi on KENSUP (The Kenya Slum Upgrading Project), ja sitä tukevat Kenian asuntoministeriön lisäksi YK:n asuinyhdyskuntaohjelma UN-Habitat ja Cities Alliance -kehitysjärjestö. Suomikin on tukenut Kiberan ohjelmaa sen alkuaikoina.

Asunnot oli määrä myydä omakustannehintaan kiberalaisille, etenkin heille, jotka asuntonsa menettivät.

”Aluksi se oli hyvä ohjelma”, sanoo Collins Wasonga, joka pyörittää kiberalaista järjestöä nimeltä Agape – Hope for Kibera.

Ihmiset saivat uusia koteja, ja elämä alkoi rullata mukavammin, Wasonga salittää.

Mutta aika pian ne, joiden tehtävänä oli jakaa uusia asuntoja, ymmärsivät että käsissä oli rahanarvoista pääomaa. Köyhimmät saivat pysyä Kiberan kaduilla, ja uusiin asuntoihin pääsi käsiksi vain sopivalla käteislahjoituksella. Systeemi on Wasongan mukaan hyvin korruptoitunut. Osa asunnon saaneista on myös sittemmin päätynyt itse siihen, että uusi kämppä on parempi vuokrata rahalla eteenpäin, ja jatkaa elämää hökkelissä, sillä asuntolainan hoitaminen voi käydä turhan vaikeaksi.

* * *

”Lapsi kärsii kyynelkaasusta vieläkin”, Achoo sanoo. Hänen sylissään kiemurtelee iloinen, mutta pahasti yskivä taapero.

”Sain mukaan lääkkeitä, mutta nyt niitä ei riitä enää joka päivälle. Sänky tai patja… en onnistunut.”

Hankkeet tehdä parempia asuintaloja ja teitä vaativat tilaa. Kenian valtaapitävät eivät anna muuttoaikaa saati avustusta, vaan tulevat paikalle puskutraktorein, Collins Wasonga sanoo. Pientalojen lisäksi sileiksi menevät koulut ja kirkot.

Koska köyhien elämä on täynnä surkeaa arpaonnea toisen jälkeen, Mary Achoon koettelemus ei pääty tähän.

”Minulla oli aviomies, mutta kun kävi ilmi, että ensimmäisellä lapsellamme oli epilepsia ja toisella anemia, mies sanoi, että minun perheessäni ei ole vammaisuutta. Vammaisuus tulee sinun suvustasi. Ja sitten hän lähti.”

* * *

Mary Achoon kohtalotoveri Josphine Awinja seisoo sivummalla, ja kysyttäessä kertoo, että hänellä oli ennen kampaamo. Kymmenen vuoden ajan, itse asiassa. Hänen perheelleen oli luvattu asunto valmistuvasta kerrostalosta, mutta kun taloon oli määrä muuttaa, kerrottiin että asunto oli annettu toisille.

”Meidät häädettiin pois”, hän sanoo. Mukaan hänkin sai vain lapset. Kampaamo kaikkine laitteineen meni.

Nyt Mary, Josphine ja monet muut asuvat lapsineen uusien asuntojen vierustalla olevissa syvennyksissä, jotka oli ajateltu kauppakojujen paikoiksi. Mahdumme juuri ja juuri istumaan pieneen koppiin sisälle, Mary ja minä. Muut istuvat ulkona. Oven virkaa tekee verho, ja kuulemma humalaiset miehet pyrkivät öisin sisään. Arvatkaa vain, miksi.

Ja maksoiko valtio mitään korvauksia kotien ja tavaroiden hävittämisestä? Ei tietenkään.

Nämä tarinat ovat tietenkin vahvistamattomia, ihmisten itsensä kertomia. Mary Achoo on, ikävä kyllä, erittäin uskottava kertomaan tarinaansa. Kehitysmaissa välillä näkee almujen tähden vähän liioiteltua surullisuutta, mutta Achoossa sitä ei näy. On vain pohjaton epätoivo.

* * *

Collins Wasongan mielestä Kiberaa käytetään myös väärin: on paljon kansalaisjärjestöjä, jotka keräävät rahaa Kiberan hyväksi, mutta oikeasti hyödyt pysyvät Nairobin siisteillä alueilla toimistoissa. Harvassa ovat tällaiset yhteisön omat järjestöt, joiden pyörittäjät asuvat Kiberassa ja vievät taatusti kaikki roposet perille, hän sanoo. Nyökkään, mutta tiedän silti, että Wasongalla on oma lehmäkin ojassa: hän luonnollisesti haluaa rahaa omalle järjestölleen, ja silloin omaa erinomaisuutta on syytäkin korostaa muihin nähden.

Silti Wasongan ja kumppanien työ on vakuuttavaa, ainakin ensivierailun pohjalta. Järjestö perustettiin pari vuotta sitten self help -ryhmäksi, ja nyt se pyörittää alakoulua jossa on kouluruokailu, lasten futis- ja tanssikerhoa, ruoka-apu-ohjelmaa kotinsa menettäneille sekä eräänlaista Saapas-ohjelmaa, jossa katunuorille etsitään kämpät ja pieni bisnes, kuten teenmyynti kadulla, jos nämä haluavat. Moni ei halua, elämänmuutos liimanhaistelusta on liian suuri.

Entä kannattaako Kiberassa vierailla?

”Tietenkin”, sanoo Wasonga. ”Me haluamme että ihmiset näkevät, että Kibera ei ole pelkkää pelottavaa kurjuutta. Ja sitä paitsi näillä slummikierroksille me rahoitamme tätä toimintaa, jolla Kiberasta tehdään parempi paikka elää.”

Kierros maksaa parikymppiä, ja ihmiskohtaloiden liikuttavuus saa antamaan vähän extraakin.

Järjestö ottaa tietenkin vastaan myös lahjoituksia. Tiedän, ne eivät muuta yhteiskunnan rakenteita eivätkä poista Kiberan köyhyyttä (ei mikään humanitäärinen apu sellaiseen pysyvästi pysty), mutta voivat ne auttaa muutamien ihmisten inhimillistä hätää.

Yhden lapsen kouluvarusteet vaatteista kirjoihin maksavat viidenkympin luokkaa, Mary Achoon lasten lääkitys parisenkymppiä kuukaudessa. Nappikset nuorelle futaajalle maksavat 15 euroa. Jalkapallojoukkueen liivi maksaa noin kolme euroa.

”Jos lapselle antaa futiskengät, se on todella iso muutos hänen elämässään”, Wasonga sanoo. ”Siitä tulee niin paljon riemua, että koulukin menee paremmin.”

* * *

Suomeen päästyämme Kibera kummittelee edelleen mielessä, ja Wasonga lähettelee terveisiä ja kuvia Facebook-chatissa. Ei piinaten, ihan hyvällä maulla.

Päätämme lähettää muutaman kympin Josphine Awinjalle, jotta hän saisi toivomansa hiustenkuivaajan, ja Mary Achoolle rahaa lasten lääkkeisiin. Samapa tuo, jos osa siitä menee vaikka ruokaan tai kouluun, tarpeeseen menevät joka tapauksessa. Netissä on palveluita, joiden kautta voi lähettää rahaa suoraan kenialaiseen M-Pesa-mobiilirahasovellukseen pienellä komissiolla.

Collins lähettää pian kiitokset, siunaukset ja kuvat kuiteista sekä vastaanottajista. Josphine on saanut hiustenkuivaajan ja Mary 25 dollaria lääkkeisiin. Lisäksi oli ilmennyt uusia tarpeita. ”Oli toinen perhe, joka oli menettänyt kaiken tulipalossa. Jouduin ostamaan heille peiton”, Collins kirjoittaa. Rahaa oli jäänyt vähän yli, joten hän oli käyttänyt loput ostaakseen koululaisille lounasta varten riisiä ja ruokaöljyä.

Se tuntuu mukavalta, vaikka tiedän toki, että suoraan lähetettyä rahaa ei kukaan valvo tai tilintarkasta. Voi vain luottaa käytännössä tuntemattoman sanaan ja kuviin.

Tarve on luultavasti loputon. Josphine Awinja tarvitsisi sellaisen ständillä seisovan hiustenkuivauspömpelin, joka maksaa reilun satasen, ja Mary Achoo lapsilleen koulupuvut ja kirjat. Ja uusia perheitä löytyy tietenkin koko ajan. Jos joku haluaa auttaa, voi ottaa suoraan yhteyttä Agape-järjestöön Facessa, tutustua Agapea auttamaan perustettuun, yhdysvaltalaiseen Kenya Lend a Handiin (joka haluaisi alkaa koota vapaaehtoistiimejä tukemaan Kiberaa) tai laittaa minulle meiliä ja voin jeesata eteenpäin.

Tai menkää käymään. Se avaa silmiä, auttaa vähän ja on hyvää vastapainoa rannoille ja safareille.