Paljon onnea Bangladesh! Etelä-Aasian maa täyttää 26. maaliskuuta 50 vuotta.
Hieman minua varttuneemmat kehityksen ammattilaiset ovat voineet seurata Bangladeshia koko sen itsenäisyyden ajan. Me nuoremmat voimme tutustua vaikkapa tutkijoiden analyyseihin. Mubashar Hasan ja Kathinka Fossum Evertsen tarjoavat hyvän yleiskatsauksen australialaisessa Devpolicy-blogissa.
Alku ei ollut ruusuinen: oli hirmumyrsky, itsenäisyyssota ja nälänhätä. Bangladesh oli oppikirjaesimerkki kurjasta kehitysmaasta. Se kuuluu edelleen virallisesti vähiten kehittyneiden maiden joukkoon, mutta paljon on tapahtunut. Bangladeshilaisten elinajanodote on noussut 46,5:stä 72,3:een vuoteen ja perheiden lapsiluku on laskenut seitsemästä kahteen.
Itsenäistymisen ajan lukutaitoprosenttia ei ole edes tiedossa, mutta vuonna 1981 bangladeshilaisista osasi lukea 29 prosenttia, nyt 75 prosenttia. Ainakin ennen koronaa odoteltiin, että pian Bangladesh nousisi keskituloisten maiden joukkoon.
Väestö on kasvanut reippaasti. 50 vuotta sitten Bangladeshissa asui 65,5 miljoonaa ihmistä, nyt 163 miljoonaa. Väestönkasvu on vähentynyt jo pitkään, tällä hetkellä se on lähellä nollaa, vain vähän Suomea korkeampi. Spotifykin on juuri aloittanut toiminnan Bangladeshissa, ja maa päätti äskettäin perua lisähiilivoiman rakentamisen, osin siksi että hiiltä ei ollut saatavissa, mutta myös ilmasto- ja terveyssyistä. Bangladesh on vahva kestävän kehityksen tavoitteiden puolestapuhuja.
Bangladesh on osallistunut myös pakolaisten vastaanottamiseen enemmän kuin moni: Bangladeshissa on maailman suurin pakolaiskeskittymä, jossa asuu vajaa miljoona rohingya-pakolaista Myanmarista. Bangladesh on saanut kiitosta YK:lta pakolaisten vastaanottamisesta, mutta myös kritiikkiä siitä, että ihmisiä on siirretty ilmeisesti väkisin syrjäiselle saarelle.
* * *
Vuosien saatossa Bangladesh on kuitenkin ailahdellut, mitä tulee demokratian kehittymiseen.
Hasan ja Evertsen kertovat, että alkuaikojen sotilasjohtajat antoivat kansalaisjärjestöjen toimia maassa melko vapaasti, koska jollain keinoilla oli pidettävä yllä demokraattisuuden julkisivua. Kun muodollinen demokratia saatiin 1990-luvulla, on järjestöjä voinut kurmoottaa vähän vapaammin.
Etenkin ihmisoikeuksista puhuvat järjestöt ja muut lobbarit ovat saaneet kylmää kyytiä, mutta kehitysmaille tyypilliseen tapaan peruspalveluja tuottavat järjestöt ovat saaneet toimia hallituksen suosiossa. Parit edelliset vaalit ovat olleet kyseenalaiset, ja alun perin itsenäisyydestä taistellut Awami League johtaa maata käytännössä yksipuoluejärjestelmänä.
* * *
Tutkijat heittävät mielenkiintoisen ja ihan uskottavan skenaarion tulevaisuudelle. Kun Bangladesh luultavasti piakkoin nousee keskituloiseksi maaksi, sen saama kehitysapu vähenee. Maassa on kuitenkin paljon järjestöjä ja kehitysrahoittajia, jotka haluavat keksiä tekemistä.
Ilmastonmuutos voi tulla ikään kuin pelastajaksi. Hasan ja Evertsen sanovat, että rahat ilmastonmuutokseen sopeutumiseen voivat jatkossa kasvaa kehitysavun kokoisiksi, ja pikku hiljaa Bangladeshissa rakennetaankin ilmastonmuutoskoneistoa vanhan apukoneiston päälle.
Ilmastotyö on sen verran epäpoliittista ja teknistä, että se kelvannee hyvin yhden puolueen hallituksellekin, ja näin ulkomaiset aputoimijat voivat pysyä Bangladeshissa. Maa on Bengalinlahden tähden geopoliittisesti tärkeällä paikalla, ja moni haluaa siellä olla.
Bangladesh on yksi niistä esimerkeistä, että maa voi kasvaa taloudellisesti ja saada ihmisten elämään hyviä muutoksia – ilman että se astelee länsimaistyylisen demokratian poluille.
Ikävä kyllä on syytä veikata, että Human Rights Watchin dokumentoimat kovat otteet, sananvapauden rajoitukset ja kriitikoiden pidätykset jatkuvat tulevaisuudessakin. Eikä ehkä ole suuria toiveita, että rohingya-pakolaisten olot paranisivat lähitulevaisuudessa, pakolaisleirillä oli äskettäin massiivinen tulipalokin, jossa jo kerran kaiken menettäneet ihmiset menettivät taas kaiken.
Vaikeuksista huolimatta, onnea Bangaldeshille! Olisiko demokratia ja ihmisoikeudet seuraavien 50 vuoden teema?
Kuva: Asif Himel / Mostphotos.com