Sanotaan ensin pari neutraalia tahi jopa positiivista huomiota viime päivinä velloneesta, Helsingin Sanomien tutkimasta, Brother Christmas -tematiikasta.

Hyväntekeväisyysjärjestön saa perustaa, vaikka motiivi olisi saada siitä itselleen duuni. Jouduin ponnistelemaan tämän asian hyväksymisen kanssa noin 15 vuotta sitten, kun tein työtä pienten järjestöjen hankkeiden kanssa Sambiassa. Todella, todella monet paikalliset järjestöt olivat olemassa siksi, että niiden työntekijöillä olisi töitä. Vapaaehtoistyötä ei juuri tunnettu (paitsi kirkoissa). Lopulta hyväksyin tämän, koska:

A) Järjestö voi tehdä hyvää duunia, vaikka se olisi perustettu ansaintamielessä. Lastenkodit, vammaisten järjestöt, naisjärjestöt – kovaa työtä ja olosuhteisiin nähden hienoja tuloksia. Ja myönnetään sekin, että itse olen tehnyt enemmän tai vähemmän kokopäiväisesti kehitysyhteistyötä vuodesta 2002 myös sen tähden, että työstä saa palkkaa. Nykyisin osa ansioista tulee muualtakin, mutta kyllä minä tästäkin tekstistä palkkion otan.

B) Hesarin raportoima noin 31 000 euron vuosiansio ei ole järjestötyöstä överi. Se on lomarahoista riippuen 2500 euron luokkaa kuussa, osa verottomina kulukorvauksina. Kyllä minä enemmän tienaan.

* * *

Mutta sitten niihin asioihin, jotka veli joulun toiminnassa näyttäisivät ainakin olevan rempallaan.

1. Tilintarkastus. Kun rahoitus tulee vain lahjoituksista, ei kukaan välttämättä tule koputtelemaan olkaan ja penäämään kovin tarkkaa kirjanpitoa. Hesari voi sitten tulla lopulta kysymään.

2. Tilivelvollisuus. Pitäisi olla avoin ainakin kahteen suuntaan: niille, joita auttaa ja niille, joiden rahaa käyttää. Haastateltavien mukaan aika kaukana ollaan.

3. Avoimuus liittyy kahteen edelliseen. Jos tietää rahoista vain itse, on suuri houkutus olla suurpiirteinen.

4. Taloudenpito. Harva meistä on tilintarkastaja tai kirjanpitäjä syntyessään. Ja hyvä niin – kirjanpitäjien maailma voisi olla säntillinen mutta ikävä paikka. Hyviä kirjanpitäjiä kuitenkin on, eikä ne maksa ihan kauheasti. Suosittelen.

Nämä talousasiat ovat raskaita, ja todella monet tekisivät mieluummin vain sitä työn sisältöä.

Mutta esimerkiksi ulkoministeriö vaatii sen rahoilla kehitysyhteistyötä tekeviltä järjestöiltä ja yrityksiltä pirun tarkkaa taloudenpitoa, raportointia ja tilintarkastuksia. Hesarin kuvaama toimintatapa on sellainen, että tuskin pääsisi edes ensimmäisestä hakukierroksesta läpi tällä meidän kentällä. Viimeistään raporttivaiheessa tulisi todella tiukkoja kysymyksiä.

Olen itse osa-aikatyössä viestinnän alan kehitysyhteistyötä tekevässä Vikes-säätiössä. Näinä vuoden alkukuukausina olen joutunut setvimään vaikka mitä kuittia ja kirjoittamaan raporttia rahoittajille. Teen sen, vaikken kauheasti byrokratiasta nautikaan. Niin tehdään, jotta rahat menisivät varmasti perille, ja luottamus rahoittajien ja kohteiden välillä säilyisi. Pitää valvoa.

Muutenhan me voitaisiin tehdä lahjoittajien ja veronmaksajien rahoilla vähän mitä huvittaa – välillä varmasti hyvää, mutta jos joskus ei jaksaisi niin olla tarkkana, voisi heittää tonnin tuonne, toisen tänne.

Ja luulenpa, että jos joku kehyjärjestön johtaja jäisi kiinni sellaisesta yksityisviestittelystä kuin Koponen on nyt jäänyt, niin ahterissa olisi monon kuva ennen kuin ehtisi anteeksi pyytää. Johtajien palli on luottamuksesta kiinni, ja jos joku on ilmiselvä tomppeli, luottamus olisi mennyttä. Itse asiassa myös tuolla taloudenpidolla taitaisi saada meidän skenessä fudut että heilahtaisi.

Eli nyt jos joku lukija etsii lahjoituskohteita, niin Kehitys-Salmisen suositus on sellainen kehitysyhteistyötoimija, joka saa osan rahoistaan valtiolta. Ne nimittäin syynätään seulalla, ja väärinkäytökset ruoditaan pohjia myöten. Myös rakenteellisia muutoksia ajavat lobbarijärjestöt ovat hyvä kohde, koska he ajavat muutoksia ongelmien syihin tunteisiin vetoavien laastarien liimaamisen sijaan.