Maailmanpankin yritysrahoitushaara IFC:n (International Finance Corporation) tehtävä on tukea sijoituksia riskialttiisiin maihin. Ajatus on, että jos julkinen toimija eli IFC kantaa osan riskistä, yksityiset yritykset uskaltautuvat kehitysmaihin. Syntyy työpaikkoja ja talouden rattaat raksuttelevat lujempaa.

Ajatushautomo Centre for Global Development CGD kiinnitti tammikuussa huomionsa erikoiseen tilastoseikkaan: IFC itse on alkanut vältellä riskejä.

Vuosien 2001 ja 2016 välissä IFC rahoitti 3 343 hanketta yhteensä 127 miljardilla dollarilla. Tänä aikana painopiste on siirtynyt alemman keskitulon maista ylemmän keskitulon maihin. Suurimpien sijoituskohdemaiden joukossa ovat Turkki, Kiina ja Brasilia. Eivät kovin hauraita kehitysmaita – nämä ovat maita, joissa sijoittajat puuhaavat muutenkin.

CGD on itse asiassa laskenut, että kaikista suurimmat kehitysvaikutukset Maailmanpankki saisi aikaan alimman tulotason maissa eli köyhemmissä maissa, joissa ei ole niin paljoa yritystoimintaa. Se vaikuttaisi varmaankin pankin luottoluokitukseen alentavasti, mistä IFC:ssä ei riemuittaisi. Mutta onko maailmanparantajapankin tehtävä parantaa maailmaa vai omaa luottoluokitustaan?

Yksi selitys on varmaankin se, että suuremmista talouksista löytyy kiinnostavia, suuria hankkeita, jotka kiinnostavat IFC:n asiakkaita: yrityksiä.

Mutta Maailmanpankki ja sen erikseen ovat poliittisia toimijoita, joihin rahoittajamaat vaikuttavat. Tässä pelissä Suomi näyttäytyy hyviksenä.

Suomi nimittäin päätti äskettäin sijoittaa uusiutuvaan energiaan ja muihin ilmastohankkeisiin 114 miljoonaa euroa IFC:n kautta, mutta päätöksen ehdoissa määritettiin erikseen, että suomalaisten rahaa saa IFC:ssä käyttää ylemmän keskitulon maissa vain poikkeustapauksissa.

Ja toki pitää muistaa sekin, että valtavasti hommaa riittää keskituloisissa maissakin, kuten alla oleva arviointivideo havainnollista.

Mutta silti. Edistetään investointeja Turkkiin? Sellaistako on nykypäivän kehitysyhteistyö?