Kirjallisuus kuljettaa parhaimmillaan lukijan toiseen maailmaan ja saa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja kulttuureja. Uppoamme uusiin todellisuuksiin.

Chimamanda Ngozi Adichie on vienyt minut Biafran sotaan, Petina Gappah seuraamaan tohtori Livingstonen ruumiin kuljettamista halki eteläisen Afrikan ja Namwali Serpell mukaan Sambian avaruusohjelmaan. Parhaillaan kuuntelen Oyinkan Braithwaiten kertomusta nigerialaisesta sarjamurhaajasta.

Mutta välillä kun yritän lukea afrikkalaisia kirjailijoita, tuskastun, kun en ymmärrä. Teju Colen Open City ja Binyavanga Wainainan One Day I Will Write about This Place olivat kielellisesti hämmästyttäviä, mutta kauhean vaikeita pysyä perässä. Ne toivat mieleen ajat, kun yritin yliopistossa lukea Gabriel García Márquezia espanjaksi. Lukiessa tuntee itsensä tyhmäksi, kuin hukassa olevaksi turistiksi.

* * *

Kirjoitin Kehitys-lehteen kirjallisuuden digitalisoitumisesta ja koronasta, ja haastattelin tutkijaa Nigeriasta, kustantajaa Keniasta ja kirjailijaa Sambiasta. Kysyin heiltä myös, mikä siinä on, että osa teksteistä on suomalaislukijalle aika hankalia – onko tekstit kirjoitettu afrikkalaiselle yleisölle, jonka voi olettaa tajuavan maailmoja jo hyvin?

Usein helpoimpia tekstejä ovat ne, joiden kirjoittajat asuvat länsimaissa. Ehkä he kirjoittavat jo valmiiksi globaalille yleisölle?

Apulaisprofessori Ainehi Edoro sanoi, että tällainen erottelu on hänestä ihan validi.

Hän nosti esimerkiksi ugandalaisen Jennifer Makumbin, joka ei saanut esikoisteostaan Kintua julki Briteissä, jossa hän tuolloin asui, koska kustantajat eivät samastuneet siihen. Lopulta sen julkaisi ensin kenialainen Kwani Trust ja sitten yhdysvaltalainen Transit Press. Sitten kirja voitti arvostetun Windham-Campbell-palkinnon, joka on hulppeat 165 000 dollarin arvoinen.

“Makumbi on sanonut usein, että hän halusi tietoisesti tehdä kirjan afrikkalaisille lukijoille”, Edoro sanoi.

Hänestä kirja on erinomainen, tumma ja kaunis teos, suuri sukupolvet ylittävä historiallinen draama, joka kulkee 1700-luvulta liki tähän päivään.

”Mutta siitä myös aistii, että kertoja ei yritä puhua Afrikan ulkopuolisille ihmisille, ja ulkopuolisten pitää vain keksiä, miten tekstiin pääsee sisälle. Monille afrikkalaisille lukijoille tämä on kokemus monista länsimaisista teksteistä”, Edoro sanoi.

Hänestä maailmassa on paikka afrikkalaiselle fiktiolle, jota ei paketoida luettavaksi länsimaalaisille. Jos haluat lukea, pitää tehdä vähän töitä sen eteen. Sen jälkeen viihdyt erinomaisesti, mutta ei ole tekstin tehtävä tehdään itseään sinulle liian helpoksi. Tällaisia teoksia alkaa olla yhä enemmän, sillä Afrikan maissa alkaa olla indie-kustannustaloja, jotka voivat julkaista kirjallisuutta omilla ehdoillaan.

”En kritisoi niitäkään, jotka tekevät laajempaa ja luettavampaa kieltä. Kustannusmaailmassa tarvitaan molempia.”

* * *

Palkittu kirjailija Namwali Serpell huomautti minulle, ettei yksikään lukija koskaan ymmärrä aivan kaikkea – mistään tekstistä. Hän sanoi, ettei miettinyt tiettyä lukijaa kirjoittaessaan The Old Drift –teosta, joka sittemmin kahmi useammankin palkinnon, muun muassa jo mainitun Windham-Campbellin.

Teoksessa on useita tyylilajeja, mutta se oli minusta silti varsin helppolukuinen. Osin ehkä siksi, että Sambian historia ei ole minulle täysin vierasta, ja Sambian avaruusohjelmastakin olin lukenut aiemmin. Eli konteksti oli minulle osin tuttu.

”Jos et tunne jonkun fiktiivisen teoksen kontekstia, mutta haluaisit tuntea, niin sitten sinun pitää opetella”, Serpell sanoi. ”Google on edelleen ilmainen!”

Hän huomautti, että ulkopuolisille selittämisen taakka vaikuttaa olevan sellainen, että se annetaan vain kirjailijoille, jotka eivät ole länsimaisia.

Näin voi olla. Ainakin siltä se vaikuttaa, kun täältä länsimaista lähtien katsoo.

* * *

Myös kustantaja Wanjeri Gakuru Jalada-digijulkaisusta kehui Makumbin Kintu-romaania moderniksi ugandalaiseksi romaaniksi maassa, jossa on julkaistu tähän asti enimmäkseen laadukasta runoutta. Hänkin piti kirjaa hyvin ”afrikkalaisena”.

”Afrikkalaiset yleisöt ehkä ymmärtävät joitain asioita kuten rikkonaisen englannin käytön ja monet viittaukset helpommin. Ne ovat vähän kuin pikakirjoitusta meille.”

Mutta hän huomautti, että Afrikka ei ole yksi valtio. Chimamanda Adichien Puolikas keltaista aurinkoa vei hänetkin maailmaan ja sotaan, jota hän ei tuntenut, ihan niin kuin minutkin.

”Luulen myös että kun kirjailijasta tulee tosi iso nimi, niin sitä näkee vähän enemmän vaivaa nähdäkseen, miksi tästä niin puhutaan”, hän sanoi.

Ja kun puhuttiin vaikeista kirjoista, Gakuru kävi pohtimaan, mikä hänelle oli viimeksi sellainen kirja, jonka lukeminen oli työlästä, mutta jonka hän kuitenkin taisteli loppuun.

”Se oli Anna Karenina”, hän sanoi. ”Se oli minulle aivan tuntemattomasta maailmasta ja ajasta, mutta henkilöhahmot ja heidän motiivinsa olivat silti ymmärrettäviä. Kävin silloin läpi kirjoja, jotka on ikään kuin pakko lukea ja halusin nuoren kirjoittajana tietää, mistä siinä oli kyse.”

Vaivannäkö kannattaa, Gakuru uskoo.

”Uskon että mitä enemmän luemme toistemme töitä, opimme enemmän siitä, miksi ja mitä kirjoitamme ja saamme yhteyksiä tarinoihin, jotka eivät ole meidän elinpiiristämme.”

Kuva: Mostphotos.com