Asuin kymmenisen vuotta sitten Mosambikin pohjoisosissa, Pemban kaupungissa, jossa noin 90 prosenttia ihmisistä on islaminuskoisia.

Kun tämän vuoden touko-kesäkuussa jotkut tuttavani ja työkaverini viettivät Ramadania Helsingissä, ajatukseni palautuivat noihin mukaviin Mosambikin-vuosiin. Etenkin ramadanin päättävä eid-juhla oli hieno: kierrettiin grillibileistä toisiin ja pidettiin, oi, niin hauskaa. Yhtenä vuonna järjestimme naapurien kanssa itsekin rivitalon pihamaalla grillijuhlat, joissa vieraita riitti: ruoka oli hyvää ja juomat olivat kylmiä.

Ramadanilla on myös humanitaarinen juonne: paastokuukauden lopulla annetaan köyhille zakat al-fitr -almuja, jotta myös vähävaraisilla olisi varaa viettää paaston päättävää eid-juhlaa. Islamissa tunnetaan myös suurempi almuvero, zakat al-mal, joka on tiettävästi rahamäärässä mitattuna maailman suurin humanitäärisen avun järjestelmä.

* * *

On yksi islamin peruspilareista antaa almuja köyhille.

Joka perjantai, eli rukouspäivinä, supermarkettiketjun omistaja Osman käveli kerjäläisjoukon editse ja antoi jokaisen käteen setelin. Kerjäläiset tiesivät tulla paikalle, ja Osman ilmestyi poikkeuksetta.

Yksi maailman suurimmista kehitysyhteistyötoimijoista, Aga Khanin kehityssäätiö, saa ison osan rahoitustaan ismaeliitta-muslimien lahjoituksina (sen lisäksi se saa myös paljon länsimaista, sekulaaria kehitysyhteistyörahaa).

Periaatteessa jokaisen muslimin tulisi kykynsä mukaan antaa 2,5 prosenttia omaisuudestaan vuosittain hyväntekeväisyyteen. Esimerkiksi 30 000 euron rahastoilla ja muilla säästöillä maksettavaa tulisi 750 euroa, eli ihan kunnon lasku vuosittain.

Almut ovat muinaisia verotuksen muotoja. Itse olen yleisesti sitä mieltä, että lahjoittaminen voi tehdä hyvää, mutta verotus on tasapuolisempi ja modernimpi tapa hoitaa vähäosaisten auttaminen. Niin ajatellaan muuallakin, sillä kaikki maailman valtiot keräävät myös veroja, eli eivät islamilaisetkaan maat vain almuilla peruspalveluitaan rahoita.

* * *

Aina välillä näkee puhuttavan islamilaisesta maailmasta tai islamilaisesta kulttuurista. Minua se vähän kummastuttaa, sillä islamia harjoitetaan niin monen eri maan ja kulttuurin alueella. Indonesialaiset ovat melko erilaista sakkia kuin mosambikilaiset tai palestiinalaiset.

Pohjois-Mosambikissa köyhemmät ihmiset vaikuttivat minusta keskimäärin hartaammilta kuin vähän maallistuneemmat koulutetut. Oman kaveripiirini islaminuskoiset joivat olutta ja viskiä (Red Label oli jostain ihmeen syystä suosittua), mutta eivät syöneet sikaa. He eivät juuri käyneet rukoilemassa, mutta etenkin vanhempiensa ja aivan erityisesti isän edessä he halusivat olla kunnon muslimeja. Suhtautuminen uskontoon oli aika samantyylinen kuin monella suomalaisella tapakristityllä.

Ramadan oli mosambikilaisille ystävilleni keskimäärin samantyylinen kuin monelle suomalaiskaverilleni on tipaton tammikuu tai lihaton lokakuu. Ei ehkä paastottu, mutta moni piti nenänvalkaisukuukauden. Jos jollakulla sattui olemaan avioliiton ulkopuolisia suhteita, niissäkin pidettiin taukoa. Oltiin siis kaikin puolin kunnolla, ja autettiin apua tarvitsevia.

Se oli minusta kiva tapa, josta mekin voisimme oppia.