Luin kohutun paljastuskirjan Fire and Fury, jossa Michael Wolff valottaa ajattelua ja politiikan tekoa Donald Trumpin valkoisessa talossa.
Koetin etsiä sivuilta syitä sille, miksi Trump haluaa karsia kehitysyhteistyötä. Välillisesti niitä löytyikin, mutta apu sinällään vaikuttaa olevan niin vähäpätöinen palanen Yhdysvaltain politiikkaa Trumpin hallinnossa, ettei siitä kirjan sivuille ole mahtunut mainintaa.
Jos Wolffia on uskominen, Trumpin suhtautumista maailmaan määrittävät kaksi piirrettä: hänellä ei ole yhtäältä lainkaan kokemusta ulkopolitiikasta ja toisaalta hän ei lainkaan arvosta alan asiantuntijoita.
”Presidentin näkemykset ulkopolitiikasta ja maailmasta ylipäätään ovat mitä sattumanvaraisemmat, tietämättömimmät ja oikukkaat”, Wolff kirjoittaa.
Neuvonantajat eivät tiedä, onko presidentti eristäytyjä vai militaristi – tai pystyisikö tämä edes tekemään eroa näiden välillä.
***
Kaikille Trumpia seuranneille lienee jo piirtynyt kuva siitä, että tietämätön ja keskittymiskyvytön presidentti on vietävissä. Kun Syyrian Bashar al-Assad kaasutti kansalaisiaan huhtikuussa 2017, kylmän kyyninen neuvonantaja ja häpeilemätön rasisti Steve Bannon halusi pysyä erossa koko sotkusta.
Miksi tehdä mitään, jos ei ole pakko – ja jos siitä ei saa mitään itse?
”Jos etsit rikkinäisiä lapsia, niitä nyt löytyy kaikkialta. Miksi juuri nämä rikkinäiset lapset?” Wolff väittää Bannonin sanoneen.
Mutta Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa on aina leimannut se, että sivusta on vaikeaa katsoa maailman tapahtumia. Ei voi olla samaan aikaan tekemättä mitään ja näyttää voimakkaalta.
Bannonin viesti poikkesi perinteisestä: Vitut niistä. Osallistuminen maksaisi sotilaiden henkiä eikä toisi mitään hyötyjä. Antaa olla.
Näkemys viehätti Trumpia. Ja pitkälti siksi Bannon pelattiin ensin ulos maan turvallisuusneuvostosta ja sitten valkoisesta talosta, väittää kohukirja.
***
Trumpin vallan kulisseissa häärii nimittäin myös liberaalimpi leiri. Tytär Ivanka Trump ja tämän mies Jared Kushner ovat sen ytimessä.
Ivanka Trump ja Trumpin neuvonantaja Dina Powell koostivat Trumpille esityksen, jossa oli vain vaikuttavia valokuvia – Trump ei ilmeisesti lue. Mitään. Mutta kuvia kärsivistä lapsista Trump katsoi, ja katsoi uudelleen.
Ja sitten, 63 tuntia Assadin iskun jälkeen, Yhdysvallat ampui ohjuksia Syyriaan.
***
Kirjan perusteella valkoisessa talossa ulkosuhteet kiinnostavat vain muutaman kolkan osalta. Kiina, Venäjä, Kanada, Meksiko ja Lähi-itä ovat tärkeitä, muu maailma… no, koostuu kai jostain mitättömyyksistä, jos kauniisti sanoo.
Wolffin mukaan Trump jaottelee maailman maihin, joihin Yhdysvallat voi käyttää vaikutusvaltaansa ja niihin joihin ei. Näiden ulkopuolelle jää vain niin pieniä ja mitättömiä pelureita, että ne voidaan sivuuttaa tai uhrata.
Perusperiaate on vastavuoroinen hyöty (mutta tietenkin ”America first”): jos annat minulle mitä haluan, voin antaa sinulle mitä haluat. Asetelma tulee suoraan kylmän sodan ajalta. Se olikin kirjoittajan mukaan se aika, jolloin Amerikka oli ”great”. Yhdysvaltain kehitysyhteistyössä kylmä sota näkyi niin, ettei tuloksilla ollut niin väliä, kunhan vastaanottamaan hallitsija oli ja pysyi USA:n leirissä.
Valtiot ovat Trumpin mielestä kivoja, jos niiden johtajat onnistuvat mielistelemään Trumpia.
Kylmän sodan henkistä ”meidän leiriä” Trump ylläpitää esimerkiksi uhkaamalla leikata apua niiltä valtioilta, jotka tuomitsivat YK:ssa Yhdysvaltain lähetystön siirtämisen Jerusalemiin.
Tässä valossa on ilmeistä, että kehityspolitiikka ei juuri saa sijaa Trumpin ajattelussa. Apu on lähinnä vipu, jota kääntämällä maita voi kiristää.
***
Kirjana Fire and Fury on kiinnostava, mutta hieman puuduttava kokemus. Se avaa hyvin valtapeliä politiikan amatöörimäisellä huipulla, ja siinä tulevat tutuiksi keskeiset pelurit – joista moni on jo saanut kenkää.
Kirjan avulla tutustuu näihin alamaisiin, jotka pelaavat omaan pussiinsa ja koettavat pitää presidenttiä jotakuinkin aisoissa ja tyytyväisenä samaan aikaan. Bannonin unettoman murenemisen oikein näkee silmissään. Toivottavasti West Wing- ja News Room-sarjat luonut Aaron Sorkin joskus tekee Trumpin valkoisesta talosta tv-draamaa.
Kirjan tekijää on syytetty suurpiirteisyydestä ja faktan ja fiktion yhdistämisestä. Kieltämättä välillä on vaikeaa uskoa, että hän aivan oikeasti osaisi sukeltaa vaikkapa Jared Kushnerin tunne-elämään sisälle.
Näistä varaumista huolimatta täytyy nostaa hattua. Wolff näyttää onnistuneesti oranssin keisarin ilman vaatteita.