Kehitysjärjestö Bond järjesti loppuvuodesta Britanniassa keskustelutilaisuuksia, joissa etsittiin vastauksia siihen, mikä kehitysyhteistyössä epäilyttää ja miten ihmisten tunteisiin voitaisiin vastata.
Kohderyhmäksi valittiin Daily Mailin lukijat. Kyseessä on hyvin suosittu, mutta varsin sensaationhakuinen lehti. Monet tilaisuuksiin osallistuneista lahjoittivat rahaa kotimaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta suhtautuivat penseästi tai vähintään epäillen ulkomaiseen apuun.
Pääasiallisia syitä huoleen oli kolme: ihmiset ajattelivat, että järjestöjen pomojen palkat olivat suuria, eivät tienneet, mihin raha menee, eivätkä uskoneet, että avulla on mitään väliä.
***
Kaksi ensimmäistä huolta on Bondin mukaan sukua toisilleen: kansainväliset toimijat tuntuvat etäisiltä. Rahojen liikkumiseen johonkin kauas maailmalle ei voi vaikuttaa, ja rikkaat järjestöjohtajat vaikuttavat eliitiltä. Sillä ei ollut väliä, millaista palkkaa pomoille oikeasti maksettiin, sillä näin asia koettiin.
Kehitystoimijoiden pitäisi olla lähempänä kansaa, Bond toteaa. Esimerkiksi Oxfam on onnistunut tässä, sillä se on veronkiertokampanjoissaan asemoinut itsensä kansan riveihin ikään kuin rötöstelevää eliittiä vastaan.
Rahan liikkuminen etelään taas tuntuu läheisemmältä, kun kenttäväki puhuu suoraan lahjoittajille. Esimerkiksi Lääkärit ilman rajoja on onnistunut tässä. Inhimillisyys toimii.
Kolmas huoli on kinkkisempi. Etenkin vähän vanhemmat britit ovat jo vuosikymmeniä nähneet avunpyyntöjä toisensa perään. Silloin mielen saattaa vallata voimattomuuden tunne. Kauan on autettu, ja edelleen samat kuvat kurjuudesta valtaavat mainostilan. Miksi auttaisin, jos kaikki edelliset almut ovat menneet hukkaan? Ainakaan köyhyys ei ole auttamalla hälvennyt.
Järjestöistä ja ministeriöistä saattaa tuntua, että viime vuosina on kerrottu paljon maailman eteenpäin menemisestä ja kehityksestä. Viesti ei ole mennyt perille, Bond toteaa. Yksi syy on, että samaan aikaan toistetaan samoja stereotypioita almujen toivossa.
Tarvittaisiin tunnetta pitkän ajan kehityksestä ja asioiden eteenpäin menemisestä. Yksinkertaisia, tunteisiin vetoavia tarinoita siitä, että asiat oikeasti muuttuvat.
***
Avain kaikissa kolmessa huolessa ovat tunteet. Siksi myös ratkaisujen pitäisi perustua tunteisiin, Bond toteaa. Faktojen lateleminen ei riitä muuttamaan tunnetta siitä, että homma ei toimi.
Päteeköhän sama Suomeen? Britannia on hyvin erilainen yhteiskunta kuin meno meikämailla. Hyväntekeväisyys on siellä arvossaan, kun taas meillä hyvinvointivaltio on hoitanut vähäosaisia ja maailman asioita kansalaisia enemmän.
Daily Mailin lukijat lahjoittavat mielellään kotimaiseen hyväntekeväisyyteen tietämättä juurikaan, mitä rahoilla tehdään. Antaminen kuitenkin pönkittää heidän arvojaan – lahjoittajien kuvaan heistä itsestään hädänalaisten auttajina. Näitä arvoja pitäisi pystyä kutkuttelemaan.
Suurimpien vastustajien päitä emme käännä millään viestinnällä. Mutta ehkä tässä on meille Suomessakin haastetta: miten herätämme kestävämpiä tunteita, muutakin kuin lyhytaikaista sääliä?